Kriisipiiri

Hertan dialogikahvilan alustukset ja keskustelut viimeinkin kuunneltavissa. Voit kuunnella äänitteen suoraan netistä klikkaamalla linkkiä tai tallentamalla tiedostot omalle koneellesi klikkaamalla tiedostoa hiirelle oikealla napilla ja valitsemalla Tallenna kohde levylle…

Kriisipiiri on näiltä osin ohi, palataan asiaan ensi vuoden puolella.

Kolmastoista elokuuta Kriisipiirissä luettiin Andrew Klimanin teksti Destruction of Capital and the Current Economic Crisis. Tekstissä Kliman analysoi nykykriisin taustaa ja syytä nojautuen Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssiin. Kapitalismi ei voi kasvaa loputtomasti eikä selvitä kriiseistään ilman konkreettisen pääoman eli fyysisen pääoman, raaka-aineiden ja tuotantovälineiden sekä imaginaarisen pääoman eli osakkeiden, velkojen, saatavien, lainojen, tappioiden jne arvojohdannaisten ajoittaista tuhoutumista.

Klimanin mukaan talouskriisin syyt tulee jäljittää 70-luvulle. Toisen maailmansodan vaikutus ja sodanjälkeinen jälleenrakennus verrattuna 30-luvun lamaan oli nostanut taloutta, mutta seitkytluvun alkuun mennessä maailmantalouskasvua ylläpitänyt Bretton Woods -järjestelmä oli kriisissä. Nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa imaginaarista pääomaa on pumpattu liikaa rahoitusmarkkinoille, jonka seurauksena myös reaalitalous on kriisiytynyt. Hullunkurisesti systeemiä on pyritty pelastamaan palauttamalla kuluttajien luotto systeemiin pumppaamalla rahaa vain entistä enemmän Karl Polanyin kuvaaman saatanallisen myllyn, vapaan markkinatalouden pelastamiseksi. Keynesiläisyys tai muunlainen talouden säännöstely ei Klimanin mukaan ole ratkaisuna validi, sillä markkinoiden vapauttaminen, kultakannasta irroittautuminen ja kaikenlaisen pörssikeinottelun salliminen olivat hätäratkaisuja säännösteltyjen markkinoiden ja valtiojohtoisen kriisiytymisen. Kapitalismin voidaankin sanoa olevan järjestelmä, jonka perusluonteena on liikkua kriisistä kriisiin aiheuttaen pörssikurssien notkahtelun lisäksi runsaasti inhimillistä kärsimystä. Kliman palauttaa kysymykseen valtion suhteessa kapitalismiin; kapitalismi on hallitsematon järjestelmä, joka pyrkiessään maksimoimaan voitot kriisiyttää niin säännöstellyt kuin sääntelemättömätkin markkinat.

Klimanin teoria ei ennusta kapitalismin vääjäämätöntä romahdusta, sillä keinot joilla lisäarvoa voidaan tuottaa yhä uusista kohteista, ovat loputtomat. Voidaan tulkita kriisiytymisen yleinen tendenssi, mutta ei kuitenkaan kapitalismin loppua, sillä kriisi on kapitalisteille myös mahdollisuus uuteen kasvuun, joka perustuu entistä suuremmalle määrelle työtunteja, sekatöitä, joustavuutta, pienempiä palkkoja, vähempiä lomapäiviä ja niin edelleen. Kriisi on siis paitsi siis merkki talouden notkahduksesta, myös poliittisten voimien kamppailuhetki, jolloin määritellään, miten seuraavaa nousukautta lähdetään tavoittelemaan. Kun kriisiä hillitään julkisella politiikalla, kuten erilaisilla ”elvytyspaketeilla”, kriisit ovat pienempiä mutta säännöllisempiä. Uskon palauttaminen markkinoihin siis ainoastaan pitkittää kriisiä ja muodostaa siis jo seuraavaa mahdollista kuplaa, tällä kertaa kenties eri puolelle maailmaa ja erilaiseen tuotannonhaaraan.

Kriisi = ”taloudellisten ja poliittisten epäonnistumisten kasautunut sarja kapitalistisessa reproduktiossa” (generalized set of failures in the economic and political relations of capitalist reproduction), kapitalistinen systeemi on jatkuvasti jonkinlaisissa solmukohdissa ja ongelmissa, mutta ainoastaan tietyn pisteen jälkeen systeemi kriisiytyy eli ei kykene enää itsestään selvittämään ongelmia ja on romahtamisen partaalla.

I Kapitalistinen reproduktio & kriisit

Kapitalistinen järjestelmä kompleksinen systeemi, jossa ihmiset riippuvaisia toisistaan sosiaalisesti, joskin ovat kiinnostuneet vain oman asemansa parantamisesta. Kapitalismissa kapitalisti ja työläinen kilpailevat, mutta myös kapitalisti ja kapitalisti sekä työläinen ja työläinen. Mielenkiintoista kysyä: mikä saa kapitalismin uusintamaan itsensä yhä uudestaan ja uudestaan? Artikkelissa esitellään kolme toisistaan poikkeavaa tulkintaa:

1. Kapitalismilla taipumus automaattiseen itsensä uusintamiseen itsensä tasapainottavasti. (there are no necessary limits to the capitalist system or to its historical existence)
2. Kapitalismi itsessään kykenemätön itsensä laajentamiseen. Kapitalismin on kasvettava, mutta se tarvitsee kasvaakseen aina kapitalismin ulkopuolisia alueita laajetakseen. Tarvitsee jatkuvasti tekijöitä systeemin itsensä ulkopuolelta. (limits to the system are external to it)
3. Kapitalismi on kykeneväinen itsessään itsensä laajenemiseen, mutta kasaantumisprosessin syveneminen syventää myös yhteiskunnassa havaittavia ristiriitoja. (the limits to capitalism are internal to it)

II Kapitalismi automaattisesti itseään uusintavana systeeminä

A. Laissez-Faire

Adam Smithin ”näkymätön käsi”, ristiriita ainoastaan ihmisten tyydyttämätön ahneus ja rajalliset resurssit → teoria sivuuttaa kapitalismin säännöstelyn, sillä systeemi korjaa automaattisesti itse itsensä

a) Kun kriisi kuitenkin tapahtuu, yleisesti kapitalistisessa systeemissä itsessään ei ole mitään vikaa, päin vastoin joko luonnossa (sato, kato jne) tai ihmisen luonteessa (optimismi, epätoivo, sodat, vallankumoukset, poliittiset suhdannevaihtelut.
b) syklinen kasvu: kehitysprosessi syklinen sujuvan kasvun sijaan. Suhdannevaihtelussa ei kohdata varsinaisesti kriisiytymistä vaan ainoastaan kehitysprosessin nopeus vaihtelee.

B. Keynesiläinen traditio

Investointien sääntely kaiken a & ö, 3 seurausta:

a) Koska odotukset ovat vaihtelevia, myös kapitalistinen reproduktio on epävakaa
b) Kapitalismissa ei mitään automaattista mekanismia, joka asettaisi investoinnit oikeisiin mittasuhteisiin niin, että täystyöllisyys saavutettaisiin
c) kuitenkin oletetaan, että kapitalistinen systeemi on automaattisesti tasapainottuva

Keynesiläinen teoria ottaa Laissez-Fairelta paljon annettuna: tuottajat & kuluttajat (ei luokkia), sama käsitys ihmisluonnosta, samanlaiset taipumukset, tarjonnan ja kysynnän rooli

Kun kävi ilmi, että kapitalismi itsessään ei ole automaattisesti itseänsä reprodusoiva mekanismi, keynesiläiset käänsivät valtion tuoksi mekanismiksi, joka palauttaisi Laissez-Fairen yhteiskuntaan. Keynesiläiset näkevätkin kapitalismin kasaantumisen epävakaan ja väkivaltaisen historian ainoastaan virheinä harjoitetussa politiikassa.

III Kapitalismi itsessään kyvytön jatkuvaan kasvuun: alikulutusteoria

Yleisesti kokonaiskulutusteoria laskee sen varaan, että koska kulutushyödykkeiden tuotanto vastaa myös tuotannontekijöiden tuotantoa, myös kaikkien kulutushyödykkeiden kaupaksi meneminen riittää pitämään talouden tasapainossa.

Alikulutusteoria hyökkää yllä kuvattua täyskulutuksen teoriaa vastaan: kulutus on kaikkea tuotantoa sääntelevä tekijä, MUTTA kapitalistinen tuotanto ei vastaa ihmisten tarpeeseen tai haluun vaan ”todelliseen tarpeeseen” eli tarpeeseen, jonka takana on todellista ostovoimaa. Alikulutusteorian mukaan kapitalismi on itsessään kykenemätön luomaan riittävästi kokonaiskysyntää tukeakseen kapitalismin jatkuvaa kehitystä ja niimpä tarvitaankin jotain systeemin ulkopuolista luomaan tuota kysyntää, jotta kapitalismi voisi kasvaa kriisiytymättä.

A. ”The Concept of the Demand Gap”

Kulutushyödykkeiden kysyntä ei määrittele ainoastaan kulutushyödykkeiden (tavarat, palvelut) tuotantoa vaan myös tuotannontekijöiden (raaka-aineet, bensa, työkalut, koneet, öljy…) tuotantoa. Kulutushyödykkeiden tuotanto on tärkein ja sitä seuraa myös tuotannontekijöiden tuotanto.

Yhteiskunnan kokonaistuotanto jaetaan kapitalistien ja työläisten kesken. Osa kaikesta kokonaistuotannosta täytyy kuitenkin laittaa tuottamaan/uudistamaan itseään ja vasta jäljelle jäävä osa, ns. ”nettotuote” jaetaan työläisten ja kapitalistien kesken, työläisille ”palkat” ja kapitalisteille ”voitot”.

Alikulutusteorian alleviivaama ongelma on siinä, että työläiset kuluttavat kaikki rahansa jokapäiväisiin tarpeisiinsa ts. kulutushyödykkeisiin eli he siis lunastavat takaisin osan ns. nettotuotteesta. Koska työläiset eivät kuitenkaan koskaan ansaitse kaikkea nettotulosta palkkoina, he eivät voi koskaan ostaa koko nettotuotantoa ja näin se ei koskaan mene kokonaisuudessaan kaupaksi. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistin tulisi voitoillaan ostaa se osa kulutushyödykkeistä, jota työläiset eivät palkoillaan saa ostetuksi. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistien tulisi ostaa koko voitoillaan ainoastaan henkilökohtaisia kulutushyödykkeitä, eikä sijoittaa lainkaan tuotannontekijöihin. Talouden balanssissa kapitalismi ei siis voisi ikinä kasvaa eikä tehostua.

Kapitalismi voi silti pyrkiä kasvamaan ja laajenemaan, nimittäin kapitalistien keskinäisen kilpailun tuloksena ja säästämällä henkilökohtaisesta kulutuksestaan ja sijoittamalla investointeihin. Seurauksena kuitenkin:

* kulutushyödykkeiden kysyntä & myynti laskee
* tuotannontekijöiden hinta laskee & myynti nousee
* tuotanto tehostuu, mutta tuotannon kapasiteettia lisätään liikaa & keinotekoisesti
* → kapitalismia pyritään kehittämään rahan voimalla, jonka seurauksena kuplaan johtava ”boom & bust” -vaihe, joka lopulta nollasummapeli, mikäli kapitalismin kasvu jätetään kapitalismille itselleen

B. Konservatiiviset & radikaalit alikulutusteoriat

Thomas Malthus (1766-1834): ainoastaan tietynasteinen kasvu mahdollista ja kestävää niin ettei systeemi kriisiydy: liian suuri säästäminen ja sijoittaminen investointeihin tarkoittaa, että kapitalistin kulutus ei täytä kysyntävajetta (demand gap), joka jätetty työläisten vastuulle.

Simonde de Sismondi (1773-1842): kapitalismi voi kasvaa ainoastaan sillä tahdilla kuin kulutus kasvaa. Kapitalismi siis hidastaa omaa kehitystään pitämällä massat köyhinä ja siten ruokkimalla kysyntävajetta. Kun kapitalismi kehittyy, tulojen jaot ovat entistäkin epäoikeudenmukaisempia, joten massojen kulutus kasvaa paljon hitaammin kuin kokonaishyvinvointi → kapitalismin kehittyessä siis alikulutus ainoastaan pahenee ja kriisit tulevat vakavemmiksi, mikäli kasvu on kapitalismin itsensä vastuulla.

Sekä Sismondi & Malthus nostavat ratkaisuksi ulkoiset markkinat. Valtion, joka kärsii ylituotannosta tulee myydä ylituotoksensa muihin maihin ja tämän määrän tulee olla suurempi kuin oma tuonti. Tästä seurasikin kapitalismin valtaisa nousukausi 1870-1914 imperialismin aikana, jolloin Euroopan ulkopuoliset investoinnit kasvoivat 700%.

J. A. Hobsonin (1858-1940) konsepti voitoista (myynti – menot) sisältää käsityksen epätoivottavista maksuista (esim. maavuokra, joka ei ole tuloisin tuotannosta ollenkaan). Kapitalismin kehittyessä tämänkaltaiset arvonmuodostusprosessiin liittymättömät voitot lisääntyvät, minkä myötä ylisäästäminen myös lisääntyy. Kapitalismia voidaan hallitusti kasvattaa ulkoisten markkinoiden sääntelyllä ja monopolien purkamisella.

C. Marxilaiset alikulutusteoriat

Alikulutusteoreetitkot hahmottavat 3 erilaista tapaa käsitteellistää kokonaiskysyntää:

1. käytettyjen kulutushyödykkeiden tilalle ostetaan uudet
2. työläisten kulutus kulutushyödykkeisiin
3. kapitalistin kulutus kulutushyödykkeisiin ja investointeihin (myös työläisten palkat osa investointeja)

Marx lisää kulutuksen ja tarjonnan sfääriin aikaperspektiivin. Kapitalistin vuoden kulutus (suhteessa henkilökohtaiseen kulutukseen & investointeihin) määrittää koko todellisen kysynnän eli kysynnän, jonka takana ostovoimaa (palkat osa investointeja), mutta myös hyödykkeiden tarjonnan (investoinnit ylipäätään). Tulee muistaa, että kapitalistit eivät tee näitä päätöksiä luokkana vaan individualisteina kilpaillessaan keskenään. Tämän mukaan tasapainotettu kasvu on mahdollista, mikäli tuotannon kapasiteetti ja kokonaiskysyntä kasvavat jatkuvasti samaan tahtiin.

Jos siis kapitalismilla on kyky levitä systeeminä itsestään ja kehittää ulkomaiset markkinat paikkaamaan kotimaista alikulutusta, mitkä ovat sitten kapitalistisen systeemin kehittymisen rajat?

Mikhail Tugan-Baranowsky (1865-1919): kapitalismi on riippumaton kulutuksesta ja siten kulutushyödykkeiden & tuotannontekijöiden tuotanto voivat oikeanlaisessa suhteessa kehittyä periaatteessa loputtomiin. Kapitalismin anarkia kuitenkin sekoittaa noiden suhteen, johon vastauksena hänkin tarjoili keynesiläiseen tapaan valtion harjoittamaa ”organisoitua kapitalismia”.

Rosa Luxemburg (1871-1919): ”Expanded reproduction is algebraically possible but socially impossible.”

Luxemburg palautti keskusteluun jälleen debatin alikulutusteorioista. Hän käytti esimerkkiä, jossa koko vuoden tuotanto lastataan halliin. Kokonaistuotannosta kapitalisti sijoittaa osan uudelleen käytettyihin tuotannonvälineisiin ja työläiset saavat palkkansa. Jäljelle jää lisätuote, josta kapitalistit ottavat osan henkilökohtaista kulutusta varten. Kysymys kuuluu, mihin jäljelle jäävä osa käytetään? Mikäli Marx oli oikeassa, kapitalistit investoivat tuon jäljelle jäävän osan kasvattaakseen tuotannon tehokkuutta ja voittoja. Siten, Luxemburgin mukaan, mitä enemmän tuottavuutta kasvatetaan, sitä suuremmaksi tuo käyttämättömänä makaava tuote kasvaa ja ensi kerralla investointeihin joudutaan laittamaan aina entistä suurempi osa. Luxemburgin mukaan alati kasvavalle jäljelle jäävälle tuotteelle on löydettävä ostaja kapitalististen markkinoiden ulkopuolelta. Vaihto kapitalististen ja ei-kapitalististen valtioiden välillä on kapitalismin elinehto ja historiallisesti imperialismi ilmentääkin kapitalististen valtioiden kamppailua näistä voitontavoittelulle elintärkeistä alueista. Luxemburg kuitenkin yliarvioi ei-kapitalististen maiden eli kolmannen maailman varallisuuden. On epärealistista olettaa kolmannen maailman kykenevän loputtomiin ostamaan enemmän kuin myymään. Mistä näiden ei-kapitalististen maiden ostovoima kumpuaa? Luxemburgin virhe on siinä, että hän pitää kapitalistien toimintaa motivoivana tekijänä kulutusta eikä alati suurempia voittoja.

Paul Sweezy (1910-2004) – The Theory of Capitalist Development (1942): kapitalismin kehittyessä kapitalisti ostaa hienompia laitteita ja korvaa koneilla koko ajan enemmän työläisiä, joten kapitistin investoinneissa satsaukset tuotannontekijöihin kasvavat nopeammin kuin palkat. Tämän seurauksena kapasiteetti tuottaa kulutushyödykkeitä kasvaa nopeammin kuin työläisten kyky kuluttaa: jälleen kerran, demand gap kasvaa:

”…it follows that there is an inherent tendency for the growth of consumption to fall behind the growth in the output of consumption goods … this tendency may express itself either in crises or in stagnation, or both.”

Kapitalismilla on siis luontainen kyky tuottaa enemmän kulutushyödykkeitä kuin itse kulutusta, joka kapitalismin kehittyessä johtaa 30-luvun laman kaltaisiin katastrofeihin. Tuotannontekijät voidaan laittaa tuottamaan kuitenkin myös muita tuotannontekijöitä, eikä tuotantokapasiteetin noston tarvitse välttämättä luoda ainoastaan uusia kulutushyödykkeitä. Myöhemmin Sweezy hylkäsi teoriansa kulutushyödykkeiden tuotannon ja kulutuksen epäsuhdasta ja kehitti teoriaansa yhdessä Paul Baranin kanssa. Heidän mukaansa modernilla kapitalismilla on taipumus kehittää tuotantokapasiteettia ylipäätään nopeammin kuin todellista kysyntää. He selittävät kapitalismin jatkuvaa kasvua Luxemburgin tavoin imperialismilla ja sodilla, mutta laskivat kapitalismin selviämisen kannalta tärkeiksi tekijöiksi myös tekniset innovaatiot (höyrykone, rautatiet, auto…), mainostuksen, hallituksen talouspolitiikan jne.

Investoidessaan kapitalistit laittavat alulle tuotantokapasiteetin kehityksen, vaikka edellisenkään vuoden tuotannolle ei ole ollut ostajia. Sweezyn ja Baranin väite kapitalismin kriisiytymisestä nojaa monopolikapitalismiin eli hitaaseen kasvuun ja tuotannon liiallisuuteen eli systeemin kykyyn luoda potentiaalista lisäarvoa nopeammin kuin systeemi kykenee realisoimaan sen. Sekä keynesiläisillä & marxilaisilla teorioilla on taipumus selittää kapitalismin hidasta kasvua innovaatioilla, joka korjaa epäsuhtaa tuotannon kapasiteetin kasvun ja toisaalta työläisten palkkojen hitaamman kasvun välillä. Toisekseen Sweezyn ja Baranin, kuten muidenkaan alikulutusteoreetikkojen teoriat eivät selitä alunalkaenkaan, mikä laittaa kapitalistit satsaamaan tuotantokapasiteettiin.

Sekä keynesiläisissä että marxilaisissa alikulutusteorioissa investoinnit ovat kapitalistisen tuotannon jatkuuvuden kannalta avainasemassa, joskin alikulutusteoriat operoivat ensisijaisesti lyhyen tähtäimen investoinneilla ja kiinnittävät vain vähän huomiota pitkän aikavälin muutoksiin kapitalistisessa systeemissä. Alikulutusteoreetikoista poiketen Marxin mukaan kapitalistista tuotantoa ohjasi kulutuksen sijaan voitto. Marxin mukaan keskinäisessä kilpailussaan kapitalistit ovat pakotettuja kehittämään tuotantokapasiteettiä niin paljon kuin mahdollista, joten edellä kuvattu ristiriitaisuus korjaa itse itsensä. Siten yleinen tendenssi kapitalismissa on talouden stagnaation sijaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon jatkuva laajeneminen, joskin taantumat ja kriisit ovat ominaisia alati suuremmalle kasaantumisprosessille. Siten rajoja kapitalistiselle kehitykselle ei aseta investoinnit tai ostovoima vaan kapitalistisen systeemin alati laajeneva kasaantumisprosessi eli kapitalistinen systeemi itsessään. Seuraavassa tätä problematiikkaa käydään läpi voiton suhdeluvun laskutendenssin kautta.

IV Kapitalismi kasautumista estävänä systeeminä

A. Voiton suhdeluvun laskutendenssi

Kannattavuudella kapitalismissa kaksi tärkeää perustaa:

1. Mikä on kannattavuuden perusta ja mikä määrittää kannattavuuden laajuuden?
2. Kuinka kapitalismi kehittää tämän perustan ja minkälainen vaikutus sillä on kannattavuuden laajuudelle?

Rate of profit – voiton suhdeluku (voitto / pysyvä + vaihteleva pääoma) määrittää kapitalismin kasautumista, leviämistä. Tässä kohtaan kapitalismin ristiriitaisuudet astuvat kuvioon:

1. Kapitalistit taistelevat keskenään, koittavat alentaa tuotantokustannukset minimiin saadaakseen etulyöntiaseman suhteessa muihin kapitalisteihin
2. Kapitalistit taistelevat työläisiä vastaan, kapitalistit pyrkivät puristamaan työläisistä mahdollisimman suuren tuottavuuden, jotta saisivat mahdollisimman paljon voittoa. Pyrkiessään kohottamaan työvoimansa tuottavuutta kapitalistilla on taipumus korvata työntekijöitä koneilla, jolloin yhden koneen käyttämiseen (joka on korvannut esimerkiksi 10 työntekijää) riittää esimerkiksi yksi työntekijä, joka saa samassa ajassa paljon enemmän aikaiseksi kuin aiemmat 10 työntekijää yhteensä.

Voiton suhdeluku yksinkertaisimmillaan:

C = invests in means of production
V = invests in workers
L = value added by living labour, workers
S = Rate of profit

”Rate of profit, as we have seen, is S/(C+V). But S = L-V, since surplus labor-time (S) equals the time workers actually put in (L) minus the time necessary to reproduce themselves (V). Therefore, even if ”workers lived on air” (V=0), the most that S could be is max/S=L/C. Consequently, L/C is the ceiling to the rate of profit, while the floor is of course zero. Now, if a rising technical composition does indeed reflect itself as a rising ratio C/L – hence a falling ratio L/C – then the actual rate of profit will be progressively squeezed between a descending ceiling and an unyielding floor, so that it must itself exhibit a downward tendency. This is what Marx means by the tendency of the rate of profit to fall.”

Teoriasta ei voida suoraan ennakoida kriisiä tai kapitalismin romahdusta, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamiseen kriisin hetkellä tarvitaan aina luokkataistelua. Teoria ja toiminta tukevat ja tarvitsevat toisiaan. Hinnat, maksut, myynti, stagnaatio, kasvava työttömyys, inflaatio, valtion väliintulo, kärjistyvät luokkataistelut ilmentävät kriisin syntyä, eikä kriisiä ja kapitalismin murtumista voida teoreettisesti selittää yhdestä tekijästä käsin:

Yhteenvetona 3 opetusta kriisiteorioiden historiasta

1. Teoriat ilmentävät jotain poliittista katsantokantoa, eikä näitä voida koskaan erottaa toisistaan.
2. Teoriat ja niiden empiiriset suhteet tosimaailman faktoihin ovat häilyviä.
3. On tärkeää tutkia paitsi kriisin syitä, myös selityksiä, ennen ja nyt uusien virheiden välttämiseksi.

Seitsemännelle kerralle luettiin Kansainvälisen valuuttarahaston oma historiikki IMF:n ja World Bankin toiminnasta sekä näiden instituutioiden yhteistoiminnasta maailmantalouden kehittäjinä ja tasapainottajina. Driscoll piirtää instituutioiden välille seuraavan käytännöllisen jaon: WB on ainoastaan kehitysinstituutio, joka lainaa rahaa lähinnä köyhille tai superköyhille maille, kun IMF on sekä köyhien että rikkaiden valtioiden yhteistyökumppani, joka auttaa taloudelliseen ahdinkoon joutuneita kansantalouksia.

IMF:n roolit voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: 1) IMF pitää huolta, että valtioiden valuutat ovat vapaasti vaihdettavissa keskenään, 2) IMF tarkkailee valtioiden talouksia ja varoittelee valtionhallintoja, mikäli havaitsee talouden ylikuumenemista sekä antaa neuvoja, miten valtioiden talous saataisiin takaisin balanssiin sekä 3) IMF myöntää lyhytaikaisia lainoja talousahdinkoon joutuneille maille. WB:n tarkoituksena on puolestaan lainata ainoastaan köyhille valtioille rahaa, jotta kehitysmaiden maatalous tehostuisi, maihin saataisiin paikallisia yrityksiä ja sitä myötä urbanisaatio käyntiin ja tämän myötä toimiva terveydenhuolto, riittävästi puhdasta juomavettä & ravintoa, osaavaa koulutusta jne jne jne.

Driscollin esitys on selkeä, joskin se tarjoilee molemmista instituutioista niin hymypoikamaisen kuvan, että se jätti myös vastaamatta moniin aiheellisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Jos IMF:n käytännöllisenä tehtävänä on tarkkailla maailmantaloutta ja yksittäisten valtioiden talouksien ylikuumenemista, miksi nykyiset mittapuut saanut finanssikriisi pääsi ylipäätään syntymään? Sen vielä ymmärtää, että yksi Islanti ja yksi Latvia jäävät huomaamatta, mutta miten Yhdysvaltain asuntokupla jäi huomaamatta? Vaikka tekstissä korostetaan, että IMF:n tehtävä on ensisijaisesti olla ainoastaan maailmantalouden tarkkailija eikä toimia kuten pankki, se on viimeisten vuosikymmenien aikana vahvistanut asemaansa nimenomaan ahdinkoon joutuneiden talouksien kustannuksella. IMF myöntää lyhyen aikavälin tai vaikeimmissa tapauksissa keskipitkiä lainoja, joiden laina-aika on kolmesta kymmeneen vuotta. Kuinka realistista on olettaa, että taloudellisessa ahdingossa oleva valtio voi maksaa IMF:n myöntämät jättivelat takaisin niin lyhyessä ajassa? Lukupiirin lopputulema oli, ettei mitenkään. Karrikoiden voidaankin sanoa, että kuvio on sama kuin ottaisi pikavippiä selvitäkseen asuntolainansa koroista.

IMF:n rooli valtioiden talouksien neuvonantajana toteutuu siis vasta, kun IMF on päässyt myöntämään lainan. Tätä ennen IMF on ainoastaan neuvoa antava elin, joka ei voi asettaa ylikuumeneville talouksille minkäänlaisia pakotteita. Lainan annettuaan IMF voi asettaa valtioille ja näiden hallituksille pakotteita, koska se haluaa lainaamansa rahat mahdollisimman nopeasti takaisin ja tämän myötä hallitusten on tehtävä talouksiinsa rakenteellisia uudistuksia eli muutettava harjoittamaansa talouspolitiikkaa suuntaan, jota kutsutaan uusliberalistiseksi. IMF meni jo Islantiin ja pian sen lienee autettava myös Itä-Eurooppaa, jota ollaan muutettu turbovauhdilla sosialistisista maista kapitalistisiksi. Kuten Suomen tuoreinta budjettiriiheä kommentoinut Megablogi totesi, myös Suomen elvytyspolitiikkaa muistuttaa IMF:n rakenneuudistusohjelmia:

Sailaksen valtionbudjetin tasapainottamiseen tähtäävät ehdotukset ovat kovastikin samankaltaisia kuin Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n pahamaineiset saneerausohjelmat, joita se on räätälöinyt niille talousongelmissa rypeville maille, joille se on myöntänyt lainaa. IMF myöntää konkurssikypsille valtioille lainaa edellyttäen, että lainansaajamaa vähentää julkisia menojaan ja korottaa verotusta. Tämän lisäksi maan keskuspankin on yleensä vähennettävä tarjolla olevan rahan määrää, mikä taas nostaa korkoja. … IMF:n elvytysohjelma muuntaa valtiontalouden tehokkaaksi lainanmaksuautomaatiksi. Elvytyskuurin maksavat köyhät ja vähätuloiset, kuten lamankin. Deflatorinen julkinen raha- ja talouspolitiikka vähentää nimittäin kokonaiskysyntää ja lisää siten työttömyyttä. Kun veronkorotukset yhdistyvät julkisten menojen leikkauksiin, veronmaksajilla jää yhä vähemmän rahaa kuluttamiseen. Kysynnän hiipuessa myös tuotantoa supistetaan. Vain vienti voi pelastaa, ellei investointikriisi ole kansainvälinen. Kallis euro tyrehdyttää joka tapauksessa euromaiden ulkopuolelta tulevia investointeja. Euro-alueella korot tulevat nousemaan heti kun rahoitustalous osoittaa riittävästi elpymisen merkkejä – reaalitalous ja työllisyys on sitten asia erikseen.

Lukupiirin lopuksi keskustelu siirtyi siihen, mikä on ylipäätään IMF:n takaa-ajama maailmantalouden vakaus. Amerikkalaisten pankkien pelastusoperaatiosta opimme, että elvytyksen tarkoituksena on ainoastaan palauttaa usko kapitalistiseen järjestelmään, eikä korjata siinä vallitsevia ongelmakohtia ja ristiriitaisuuksia. Bank of Englannin ja IMF:n raporttien mukaan Yhdysvaltoihin ja euroalueelle on pumpattu 782 miljardia dollaria pankkisektorin vakauttamiseksi. Elvytys on jo tuottanut tuloksia ja mm. Deutsche Bank, Citigroup, J.P. Morgan Chase ja Goldman Sachs ovat julkaisseet toiveikkaita osavuosikatsauksia. Goldman Sachs on tehnyt jopa voittoa. Alan Greenspan on jo ”aika varma” talouden pikaisesta elpymisestä. Velkaa on taas otettu lisää, mikä mahdollistaa taas uusien valtioiden, uusien alojen, uusien elämänpiirien kapitalisoimisen ja maailmantalouden porskuttamisen taas jonkin aikaa. Bingo, mission accomplished! Esimerkiksi Suomen vienti laski alkuvuonna 41 prosenttia ja velkaa tullaan ottamaan tänä vuonna 10 ja ensi vuonna 13 miljardia euroa. Kuten Michael Hudson asian ilmaisi:

Creditors know that these debts can’t be paid. From the creditor’s vantage point, knowing that the Great Neoliberal Bubble is over, the trick is to deter debtor countries from acting to resolve its collapse in a way that benefits themselves. The aim is to take as much as possible – and to get the IMF and central banks to bail out the poisonous banks that have loaded these countries down with toxic debt. Grab what you can while the grabbing is good. And demand that debtors do what Latin American and other third World countries have been doing since the 1980s: sell off their public domain and public enterprises at distress prices. That way, the international banks not only will get paid, they will get new business lending to the buyers of the assets being privatized – on the usual highly debt-leveraged terms!

Luettavaan materiaaliin lisätty tuoreimpia kontribuutioita talouskriisiin:

Kriisipiirin neljännellä kerralla käsiteltävänä oli Costas Lapavitsasin artikkeli ”Financialisation, or the Search for Profits in the Sphere of Circulation”. Artikkeli on julkaistu sarjassa ”Research on money and finance”, jonka tarkoituksena on kerätä nykykapitalismin kehitystä tarkastelevaa tutkimusta. Erityisesti julkaisun takana oleva verkosto edustaa poliittista taloustiedettä ja on pyrkinyt tässä sarjassa luomaan analyyttistä yleiskuvaa nykyisen talouskriisin syy-seuraussuhteista.

Lapavitsasin artikkeli keskittyy viimeisen kolmenkymmenen vuoden kehitykseen länsimaissa. Hän esittää artikkelissaan, että tänä aikana taloudellisen kierron piiri on laajentunut voimakkaasti samalla kun tuotannon alueella on ollut pysyviä vaikeuksia sekä tuottavuudessa että kannattavuudessa. Tänä aikana on myös syntynyt avoin finanssisektori, jolle yksittäiset kuluttajat pyritään liittämään entistä suoremmin, prosessissa, jota Lapavitsas kutsuu ”finansiaaliseksi pakkoluovutukseksi” (financial expropriation). Avoimilla finanssimarkkinoilla toimivat rahoitusinstituutiot pyrkivät tekemään voittoja välittävillä toimenpiteillä, siis esimerkiksi lainapaketeilla. Tätä investointipankkien ja pakkoluovutuksen yhdistelmää hän pitää keskeisimpänä syynä nykyiseen kriisiin.

Ensimmäinen keskustelussa esiin noussut aihe oli kysymys tuotannon ja kierron alueiden määrittelemisestä, erityisesti siitä, mitä kierto käsittää ja millä tavalla se on rajattavissa tuotannosta erilliseksi. Alustava vastaus oli, että kierron alue käsittää kaiken markkinoilla liikkuvan rahan joka ei ole yhteydessä arvoa luovaan toimintaan ts. työhön tai siinä luotuun arvoon. Kysymykseksi nousi myös jo aiemmin usein esille tullut väite, jota myös Lapavitsas käyttää, että reaalipalkkojen taso ei ole noussut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Millä tavalla reaalipalkkojen muutos määritellään, kuinka se on laskettu? Reaalipalkan tarkoittaessa ostovoimaa vastauksen tulisi tarkoittaa siis palkansaajan ostovoimaa. Se, onko kuva koko länsimaissa tämä ei käynyt selväksi. Tähän yhteyteen liittyi kysymys työn tuottavuuden erittäin voimakkaasta kasvusta. Sikäli että ihmiset nyttemmin tekevät taas enemmän töitä kuin aiemmin, tämän tulisi tarkoittaa sitä, että työn riistoaste eli siis sekä absoluuttisen että suhteellisen lisäarvon osuus työn tuotteesta on kohonnut eikä laskenut. Kysymykseksi jäi se, mitä on tapahtunut kolmekymmentä vuotta sitten, öljykriisin myötä? Mistä reaalitalouden ongelmat johtuvat?

Toisena keskustelun aiheena oli se, mistä vuosien 2001-2007 talouskuplassa, josta Lapavitsas puhuu, oli kyse. Ilmeisimmin tähän nousukauteen liittynyt asuntojen hintojen nousu Yhdysvalloissa ja muualla länsimaissa ei ole ollut todellisuuteen pohjaavalla perustalla sillä se johti romahdukseen. Kuten Lapavitsas esittää, normaaliväestön varallisuus on useimmiten suoraan suhteessa asuntojen hintoihin, sillä asunto on usein ainoa varsinaista arvoa sisältävä omaisuus, jonka palkansaaja omistaa. Asuntojen hintojen ollessa vahvasti kelluvia ei hänen saatavillaan ole varmasti arvonsa säilyttävää omaisuutta. Ongelman tämä muodostaa suhteessa velkaantumisasteeseen liittyvään riskiin. Sikäli että normaalikehitys on, että palkansaaja sijoittaa asuntoon, jotta voisi sen myynnin kautta myöhemmässä vaiheessa hankkia suuremman, edellyttää se yhteiskunnallisena perusrakenteena jatkuvaa asuntopulaa jonka kautta hintojen nousu mahdollistuu. Siis normaaliyksilön elintason nousu omin välineinsä eli omistamaansa arvo-omaisuutta myymällä edellyttää tarjonnan niukkuutta.

Finansiaalisen pakkoluovutuksen kysymykset liittyvät siihen, että kun julkista sektoria eli vaikkapa terveydenhuoltoa, eläkevakuutuksia jne. kavennetaan, joutuvat palkansaajat kustantamaan nämä omista käyttövaroistaan. Rahoitusjärjestelmän toimijat kuten vaikkapa Ilmarinen sijoittavat nämä varat eteenpäin, jolloin normaalielämän välttämättömyyksien kattamiseen tarkoitettu varallisuus on suoraan finanssimarkkinoiden käytettävissä.

Erityisesti nykyisen kriisin yhteydessä on kuitenkin ollut kyse velkaantumisasteen lisääntymisestä ja johdannaiskaupoista, ts. siitä, että lainat ovat se varsinainen resurssi, jonka pankit laskevat taseensa bonuspuolelle ja sijoittavat eteenpäin. Kun ihmiset ottavat esim. asunto- ja opintolainoja, myös tämä ”varallisuus” siirtyy finanssimarkkinilla käytettävissä olevaksi pääomaksi. Velkaantumisaste länsimaissa on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Suomi on väestötasolla ilmeisesti maailman 13. velkaantunein maa. Täällä kuitenkin keskeinen tekijä on korostunut omistusasumisen pyrkimys ja tämän kautta suuret asuntolainat. Kulutusluottojen kasvu on vasta viime aikojen ilmiö. Myös pankkien tuleminen kierron keskiöön on täällä suhteellisen uusi ilmiö: esimerkiksi palkanmaksu keskittyi pankkeihin vasta n. neljäkymmentä vuotta sitten.

Tämän jälkeen puhe siirtyi siihen, mihin vaatimukset julkisen sektorin kaventamisesta liittyvät. Ilmeisin syy tähän on tarve kierron piirin laajentamiselle, eli siis sille, että voittojen kasvattamiseksi ihmisten tulee kyetä liittämään suoremmin markkinoilla ilman valtion tai yhteiskunnan välitystä. Talousjärjestelmän merkittäville toimijoille tämä on kysymys selviämisestä kilpailussa. Tätä kautta yksityistäminen ja esimerkiksi laajennettu luotottaminen asettuisivat järjestelmän vaatimien voittojen laajentumistarpeista käsin, sillä myös pankit ovat osa tätä järjestelmää. Lapavitsas hahmotti pankkien erityistä tarvetta pakkoluovutusmekanismien synnyttämiseen siten, että koska myös suuret korporaatiot astuivat vapautuneille globaaleille finassimarkkinoille rahoittajina, pankit olivat tavallaan pakotettuja löytämään pohjan tuottavuudelleen kuluttajista: voittojen hakeminen lainanannosta yhtiöille ei suuressa mittakaavassa ollut mahdollista. Myös investointipankkkien synty oli suhteessa tähän. Yksityisten kuluttajien ja kuluttamisen keskeisyys on oleellista nykyiselle kriisille. Tämä tarkoittaa sitä että kasvavia osia heidän yksityisestä taloudenpidostaan siirretään kansainvälisille finanssimarkkinoille lainojen, kulutusluottojen,  eläkesäästämisen, vakuutusten jne. kautta.

Lopuksi nousi esiin kysymys siitä, ovatko finanssimarkkinoiden toimijat tietoisia riskeistä, tietävätkö esimerkiksi pankit siitä, että lainojen myynti johtaa väistämättä jonkun häviöön? Tähän näytti olevan kahta vastauslinjaa. Toiset olivat sillä kannalla että näin luultavasti on, mutta kasvavat voitto-osuudet on silti hankittava jostain jotta voi pysyä mukana markkinoilla joilla kaikki muut toimivat samalla tavalla. Toieet olivat sillä kannalla, että finanssimaailmassa vallitsee laajalti hyväuskoisuus järjestelmän vakauteen. Kysymykseksi siis jäi, ajattelevatko finanssijärjestelmän toimijat, että kyseinen järjestelmä on hyvä ja vakaa vai näkevätkö he siihen sisältyvän lyhytnäköisyyden ja väistämättömän taipumuksen kuplien syntyyn sekä sen,  että kyse on riskinotosta, jossa riskin asteen ennakointi on mahdotonta?

RSS Kriisiuutisia Suomesta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Kriisiuutisia ulkomailta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Taloussanomat

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.
Mainokset