Kriisipiiri

Archive for the ‘finanssimarkkinat’ Category

Kolmastoista elokuuta Kriisipiirissä luettiin Andrew Klimanin teksti Destruction of Capital and the Current Economic Crisis. Tekstissä Kliman analysoi nykykriisin taustaa ja syytä nojautuen Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssiin. Kapitalismi ei voi kasvaa loputtomasti eikä selvitä kriiseistään ilman konkreettisen pääoman eli fyysisen pääoman, raaka-aineiden ja tuotantovälineiden sekä imaginaarisen pääoman eli osakkeiden, velkojen, saatavien, lainojen, tappioiden jne arvojohdannaisten ajoittaista tuhoutumista.

Klimanin mukaan talouskriisin syyt tulee jäljittää 70-luvulle. Toisen maailmansodan vaikutus ja sodanjälkeinen jälleenrakennus verrattuna 30-luvun lamaan oli nostanut taloutta, mutta seitkytluvun alkuun mennessä maailmantalouskasvua ylläpitänyt Bretton Woods -järjestelmä oli kriisissä. Nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa imaginaarista pääomaa on pumpattu liikaa rahoitusmarkkinoille, jonka seurauksena myös reaalitalous on kriisiytynyt. Hullunkurisesti systeemiä on pyritty pelastamaan palauttamalla kuluttajien luotto systeemiin pumppaamalla rahaa vain entistä enemmän Karl Polanyin kuvaaman saatanallisen myllyn, vapaan markkinatalouden pelastamiseksi. Keynesiläisyys tai muunlainen talouden säännöstely ei Klimanin mukaan ole ratkaisuna validi, sillä markkinoiden vapauttaminen, kultakannasta irroittautuminen ja kaikenlaisen pörssikeinottelun salliminen olivat hätäratkaisuja säännösteltyjen markkinoiden ja valtiojohtoisen kriisiytymisen. Kapitalismin voidaankin sanoa olevan järjestelmä, jonka perusluonteena on liikkua kriisistä kriisiin aiheuttaen pörssikurssien notkahtelun lisäksi runsaasti inhimillistä kärsimystä. Kliman palauttaa kysymykseen valtion suhteessa kapitalismiin; kapitalismi on hallitsematon järjestelmä, joka pyrkiessään maksimoimaan voitot kriisiyttää niin säännöstellyt kuin sääntelemättömätkin markkinat.

Klimanin teoria ei ennusta kapitalismin vääjäämätöntä romahdusta, sillä keinot joilla lisäarvoa voidaan tuottaa yhä uusista kohteista, ovat loputtomat. Voidaan tulkita kriisiytymisen yleinen tendenssi, mutta ei kuitenkaan kapitalismin loppua, sillä kriisi on kapitalisteille myös mahdollisuus uuteen kasvuun, joka perustuu entistä suuremmalle määrelle työtunteja, sekatöitä, joustavuutta, pienempiä palkkoja, vähempiä lomapäiviä ja niin edelleen. Kriisi on siis paitsi siis merkki talouden notkahduksesta, myös poliittisten voimien kamppailuhetki, jolloin määritellään, miten seuraavaa nousukautta lähdetään tavoittelemaan. Kun kriisiä hillitään julkisella politiikalla, kuten erilaisilla ”elvytyspaketeilla”, kriisit ovat pienempiä mutta säännöllisempiä. Uskon palauttaminen markkinoihin siis ainoastaan pitkittää kriisiä ja muodostaa siis jo seuraavaa mahdollista kuplaa, tällä kertaa kenties eri puolelle maailmaa ja erilaiseen tuotannonhaaraan.

Mainokset

Torstaina 9. 7. Kriisipiirissä käsiteltiin John Lanchesterin tekstiä It’s Finished, joka käsittelee Iso-Britannian pankkijärjestelmän ongelmia ja Royal Bank of Scotlandin kasvamista jättikokoiseksi sekä yleensä pankkien kasvua yritysostojen ja muiden menetelmien kautta massiivisiksi, vaikeasti hallittaviksi ja ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Ensimmäisenä keskusteluun nousi pankkien taseet ja niiden läpinäkyys. Myös pankkien kasvun logiikasta ja johdannaisten avulla riskien siirtelemisestä tämänhetkisen pankkimaailman rakenteellisena ongelmana keskusteltiin.

Vaikka ei olisi suoraan tekemisissä johdannaisten kanssa, joutuu niiden kanssa pelaamaan jos haluaa olla mukana pankkimaailmassa.  Kauppaa käydään futuureilla ja johdannaisilla, ei todellisuudessa olemassaolevilla asioilla.

On sellaisiakin pankkeja, joiden taseista voidaan nähdä jos homma ns. menee metsään. Vaikka pelattaisiin niin avoimilla korteilla kuin edellytetään, ei avoimuudessa päästä kovin korkealle tasolle. Monimutkaisten johdannaisten ja futuurien yms. vuoksi pankkien johtajatkaan eivät ole perillä siitä, millä kaikella kauppaa käydään, mistä pankin taseen kokonaisuus koostuu. Keskustelua ei käydä kaupankäynnin perustasta, joten siitä ei voida olla kovin hyvin perillä. Myyjä tietää kuitenkin enemmän kuin ostaja. Koska keskustelua ei käydä, systeemi perustuu sille, että riski ulkoistetaan eteenpäin ja se lankeaa lopulta massiivisena yhdelle epäonniselle.

Vaikka avoimuuden puutteesta keskusteltiin ongelmana, huomattiin myös, ettei avoimuus sovi pankkimaailman sisäiseen logiikkaan. Jos avoimuutta vaadittaisiin, riskeihin eli jatkuvaan kollektiiviseen tietämättömyyteen markkinoiden suunnasta perustuva kaupankäynti loppuisi. Sikäli avoimuudella ja läpinäkyvyydellä ei ole tekoa pankkimaailmassa, jonka olemukseen kuuluu että, kaupankäynti perustuu ennusteisiin ja arvioihin. Esimerkiksi taseiden selvä näkyvillä olo ei riitä. Käytännössä merkittävä läpinäkyvyys vaatisi lähes ennustajan kykyjä.

Vaikuttaa, että lopulta kauppaa voi käydä ilman likviditeettiä. Teoriassa tappiokin voidaan myydä, koska sillä voi olla tulevaisuudessa arvoa. Tämän hetken tappion ostaminen voi olla kannattava sijoitus, jos tappio tulevaisuudessa muuttuu voitoksi. Suomeksi suoraan sanottuna kusessaolo (insolvency) voidaan naamioida taseessa likviditeettiongelmaksi. Tällä saadaan lisää peliaikaa markkinoilla. Tämä toistuu reaalimaailmassa ja arkitodellisuudessa siten, että luotolla elämisestä on tullut hyväksyttävämpää (toistaiseksi enemmän kuitenkin muualla kuin Suomessa, esim. USA). Kuluttaa voi ilman likviditeettiä ottamalla kulutusluottoa. Ehkä tulevaisuutta ovat markkinat, jotka perustuvat yhä enemmän velkakirjoihin ja niiden kierrättämiseen?

Artikkeli käsitteli pitkälle Royal Bank of Scotlandin nousua maailman isoimmaksi yritykseksi. Se, että pankki on isoin, on tullut yleisempään tietoon vasta pankin jouduttua ongelmiin. Miten Britannia pystyy takaamaan pankkia, joka on isompi kuin sen kansantuote? Summaa, jonka pankki selvitäkseen tarvitsee, ei pystytä määrittelemään. Veronmaksajat maksavat lopulta, siis työtä tekevät ihmiset työllään, koska muulla ei rahaa synny. Jonkun täytyy tuottaa se arvo, jolla pankit taataan, vaikka pankit olisivat joutuneet ongelmiin olemattomaan arvoon perustuvilla kaupoilla.

Pörssien synty herätti keskustelua. Tarkoituksena ei liene ollut luoda reaalimaailmasta ja reaalitaloudesta erillistä instituutiota. Syntyikö spekulatiivinen pörssisysteemi ikään kuin vahingossa? Syntyikö se itsestään kun talous ja markkinat kasvoivat niin massiivisiksi, että ne eivät pysyneet enää reaalimaailmassa? Lopulta homma lähti käsistä niin, että on vaikeaa olla perillä pörssissä tapahtuvien asioiden vastineesta reaalitodellisuudessa. Tämä puolestaan aiheuttaa Toisaalta pörssiä on turha mystifioida ja luovuttaa sen kuvitellun irrationaalisuuden edessä. Periaatteessa pörssin konteksti on reaalimaailma ja sen markkinat ja pörssi on niille alisteinen ja niiden vuoksi syntynyt, mutta jollain tapaa se on erkaantunut markkinoiden todellisuudesta.

Kapitalismissa konkurssi säätelee vapaita markkinoita. Ilman interventioita huonot häipyvät markkinoita luonnollisen poistuman kautta, sama reilu peli kaikille. Pankkeihin konkurssin uhka ei päde samalla tapaa, sillä ne pyritään aina pelastamaan valtion puolesta. Pankit voivat laskea sen varaan, että ne taataan, millaiseen vastuunkantoon se motivoi? Valtion takaaminen kannustaa riskinottoon, joka ei hyödytä takaamisen maksavaa osapuolta eli veronmaksajia. Pankeilla on erityisasema, sillä niillä tavallaan sosiaalihuoltojärjestelmä, johon ne voivat aina luottaa.

Lopuksi pohdittiin talouden jatkuvasti kasvavaa roolia maailmassa ja kulttuurissa. Talous on välttämätön, koska elämälle on tuotettava materiaalinen pohja, mutta siitä on tullut käsittämättömyydestään huolimatta eräänlainen kultti.

Etsitäänkö nyt jo sellaista voittoa, jota ei osata määritellä ja joka ei voi edes realisoitua ja jonka ei edes odoteta realisoituvan? Ei pyritä enää tarpeiden tyydyttämiseen, suhteellisten, oikeiden tai luotujen, vaan pyritään johonkin muuhun? Voitosta on tullut itseisarvo ja abstrakti päämäärä, jonka konkreettista ilmenemismuotoa ei enää tiedetä. Nykyään puhutaan talouskasvusta samantyyppisenä itsestään selvänä tavoitteena ja todellisuuden osana kuin hyvinvoinnista joskus. Loputon kasvu suhteessa ei mihinkään, talouskasvun ylläpitäminen on kansallisen projektin osa. Mainittiin, ettei kasvusta ole siirretty jakoon paljoa suhteessa siihen, miten massiivista se on ollut, vaan ollaan kasvatettu taloutta ja sitä on silti markkinoitu yhteisenä etuna.  Talouskasvu on jopa tämän hetken muodikas poliittinen iskulause.

Pöytäkirjaa piti Tiina Heikkilä.

Kolmannelle kerralle luettiin Karl Heinz Rothin Global crisis – Global proletarianisation – Counter-perspectives.

Keskustelua herätti kapitalististen kriisien historiallisen vertailun mielekkyys, sillä tekstissä verrataan nykyistä kriisiä muun muassa 1930-luvun lamaan sekä 1873-1895 kestäneeseen talouden taantumaan. Piirissä kyseenalaistettiin kapitalismin kriisien vertailun mielekkyys, sillä kriisien aikaperspektiivit, vaikutukset ja keinot vastata talouden ongelmiin poikkeavat aina ajan ja paikan mukaan. Esimerkiksi 1930-luvun lamaan vastattiin protektionismilla, kun nyt ainoastaan harvat (esim. Venäjä, Korea) ovat ryhtyneet protektionismiin. Myös Amerikka horjuu nyt enemmän kuin ennen toista maailmansotaa, sillä se on nyt riippuvaisempi Kiinan taloudellisesta tuesta sekä eri puolilla maailmaa käymistään sodista.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ja siihen perustuva voitontavoittelu ei kuitenkaan perustavanlaatuisilta periaatteiltaan ole muuttunut viimeisen 80 vuoden aikana paljoakaan, joten kriisejä historiallisesti vertaamalla voidaan ymmärtää ja nähdä niiden yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista esimerkiksi historiallisesti muuttuneita tai muuttumattomia valta-asetelmia, resurssien jakoa ja niin edelleen. Mielenkiintoisen yhtymäkohdan 30-lukuun tarjoaa esimerkiksi eurovaalit, joissa eu-vastaiset, muukalaisvastaiset ja muuten äärioikeistolaiset mielipiteet kasvattivat kannatustaan. Onko Euroopan mahdollista horjua samalla tavalla nykyisen laman myötä kuin 1900-luvun alussa? Toisaalta ekologisesta katastrofista huolimatta nimenomaan vihreä teknologia ja siihen perustava talouskasvu voivat olla avaimia ja moottoreita, joilla nykyisestä kriisistä selvitään ja joiden avulla kapitalismi onnistuu leviämään markkinoilla ja luomaan kokonaan uusia markkinoita. Tämä on seurausta siitä, että myös kapitalistisen tuotannon uusintaminen perustuu nykyisin yhä enemmän mielikuville.

Keskustelua herätti myös kriisianalyyseissä yleisenä vallitseva deterministisyys. Erityisesti vasemmistolaisissa kriisianalyyseissä näyttäisi olevan erityisen vahvana kaksi päinvastaista tendenssiä; kriiseissä nähdään joko kapitalismin väistämätön tuhoutuminen tai kapitalismin ja pääoman vahvistuminen entisestään sekä työvoiman heikentyvät elinolot. 2000-luvulla kuvioon on lisäksi tullut ekologisen katastrofin ainekset vihreän liikkeen ja ympäristöaktivistien toimesta. Kapitalismin viimeisen 200 vuoden kehitys osoittaa, että muutokset ovat arvaamattomia ja tämänkaltaiset romahdukset eivät suurestakaan horjumisesta huolimatta ole toteutuneet, vaikka maailma on jo kahdesti ajautunut maailmansotaan. Kuinka nopeasti ja kuinka massiiviset joukot lähtevät mellakoimaan kaduille kurjistuvien elinolosuhteiden myötä? Toteutuuko esimerkiksi ekonomistien povaama Englannin ”summer of rage” ja kuinka nopeasti ihmiset mobilisoituvat kriisin myötä paikallisesti, kansallisesti, kansainvälisesti, globaalisti? Mikä olisi Ylemaksun lisäksi sellainen suomalaisia yhdistävä tekijä, että mieltä lähdettäisiin osoittamaan laajemmin?

Mitä tulevat olemaan nykyisen kriisin myötä pääoman ja työvoiman väliset ja sisäiset suhteet? Esimerkiksi Taloussanomien tuoreen uutisen mukaan Suomessa ei enää ole varmoja työpaikkoja; työvoimatoimistossa asioi ”normaalien” työnhakijoiden lisäksi yhä enemmän tohtoreita, johtajistoa, sotilaita, psykologeja ja juristeja. Kriisin myötä työn luonne tullee muuttumaan ja erityisesti kehittyneissä talouksissa siirryttäneen kaiken aikaa selkeämmin alkutuotannosta palvelujen tarjontaan. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ”tarpeiden” tyydyttämisestä siirrytäänkin yhä selkeämmin ”halujen” luomiseen ja niiden tyydyttämiseen. Palveluammattien palkkauskehitystä kuvaa esimerkiksi se, että palkkausjärjestelmissä palkitaan toisaalta työntekijän yksilöllisten taitojen mukaan, toisaalta ainoastaan sen ajan mukaan, jonka työntekijä viettää asiakkaan kanssa.

On lisäksi mahdollista, että työmarkkinoiden joustavaksi tekemisen seurauksena työnantajien ja työntekijöiden rinnalle kehittyy työnvälittäjien luokka. Nykyisen laman myötä työnvälitysfirmojen suosio kasvanee ja työvoima prekarisoituu. Myös toisenlaista kehitystä tapahtunee, esimerkiksi yhtiön osakkeita lahjoitetaan työntekijöille ja näin sitoutetaan toisaalta yhtiöön, toisaalta tuodaan asuntomarkkinoilta finanssimarkkinoille. Keskiluokkaistumisen seuraava askel on työläisten osakeomistaminen ja sijoittaminen. Kehityksessä on otettava huomioon yrityksen koko ja liikevaihdon volyymi. Konkurssissa työntekijä menettää työnsä, mutta säilyttää koulutuksensa ja työtaitonsa, kun yksityisyrittäjä voi menettää kaikki mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoa tai tehdä töitä. Lopuksi keskustelua herätti suurten yrityskorporaatioiden johtoportaan palkkaus. Pienyrittäjän ja monikansallisen yrityksen välinen volyymiero on niin suuri, että suurempi voi tehdä typeriäkin riskejä. Kuitenkin yrityspomojen (samoin kuin valtionyritysten pomojen) bonukset kasvavat, sillä se on motivaattori ja palkkio onnistuneesta riskinotosta. Kontulaa mukaillen, kuinka helvetin pieni tulee olla yritysjohtajien motivaatio, että tarvitaan miljoonabonukset työhön inspiroimiseksi. Eikö tällaisilla bonuksilla voitaisi houkutella myös uuden työn sankareita?


RSS Kriisiuutisia Suomesta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Kriisiuutisia ulkomailta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS The Great Recession

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Taloussanomat

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.
Mainokset