Kriisipiiri

Archive for the ‘keynesiläisyys’ Category

Kolmastoista elokuuta Kriisipiirissä luettiin Andrew Klimanin teksti Destruction of Capital and the Current Economic Crisis. Tekstissä Kliman analysoi nykykriisin taustaa ja syytä nojautuen Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssiin. Kapitalismi ei voi kasvaa loputtomasti eikä selvitä kriiseistään ilman konkreettisen pääoman eli fyysisen pääoman, raaka-aineiden ja tuotantovälineiden sekä imaginaarisen pääoman eli osakkeiden, velkojen, saatavien, lainojen, tappioiden jne arvojohdannaisten ajoittaista tuhoutumista.

Klimanin mukaan talouskriisin syyt tulee jäljittää 70-luvulle. Toisen maailmansodan vaikutus ja sodanjälkeinen jälleenrakennus verrattuna 30-luvun lamaan oli nostanut taloutta, mutta seitkytluvun alkuun mennessä maailmantalouskasvua ylläpitänyt Bretton Woods -järjestelmä oli kriisissä. Nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa imaginaarista pääomaa on pumpattu liikaa rahoitusmarkkinoille, jonka seurauksena myös reaalitalous on kriisiytynyt. Hullunkurisesti systeemiä on pyritty pelastamaan palauttamalla kuluttajien luotto systeemiin pumppaamalla rahaa vain entistä enemmän Karl Polanyin kuvaaman saatanallisen myllyn, vapaan markkinatalouden pelastamiseksi. Keynesiläisyys tai muunlainen talouden säännöstely ei Klimanin mukaan ole ratkaisuna validi, sillä markkinoiden vapauttaminen, kultakannasta irroittautuminen ja kaikenlaisen pörssikeinottelun salliminen olivat hätäratkaisuja säännösteltyjen markkinoiden ja valtiojohtoisen kriisiytymisen. Kapitalismin voidaankin sanoa olevan järjestelmä, jonka perusluonteena on liikkua kriisistä kriisiin aiheuttaen pörssikurssien notkahtelun lisäksi runsaasti inhimillistä kärsimystä. Kliman palauttaa kysymykseen valtion suhteessa kapitalismiin; kapitalismi on hallitsematon järjestelmä, joka pyrkiessään maksimoimaan voitot kriisiyttää niin säännöstellyt kuin sääntelemättömätkin markkinat.

Klimanin teoria ei ennusta kapitalismin vääjäämätöntä romahdusta, sillä keinot joilla lisäarvoa voidaan tuottaa yhä uusista kohteista, ovat loputtomat. Voidaan tulkita kriisiytymisen yleinen tendenssi, mutta ei kuitenkaan kapitalismin loppua, sillä kriisi on kapitalisteille myös mahdollisuus uuteen kasvuun, joka perustuu entistä suuremmalle määrelle työtunteja, sekatöitä, joustavuutta, pienempiä palkkoja, vähempiä lomapäiviä ja niin edelleen. Kriisi on siis paitsi siis merkki talouden notkahduksesta, myös poliittisten voimien kamppailuhetki, jolloin määritellään, miten seuraavaa nousukautta lähdetään tavoittelemaan. Kun kriisiä hillitään julkisella politiikalla, kuten erilaisilla ”elvytyspaketeilla”, kriisit ovat pienempiä mutta säännöllisempiä. Uskon palauttaminen markkinoihin siis ainoastaan pitkittää kriisiä ja muodostaa siis jo seuraavaa mahdollista kuplaa, tällä kertaa kenties eri puolelle maailmaa ja erilaiseen tuotannonhaaraan.

Mainokset

Kriisi = ”taloudellisten ja poliittisten epäonnistumisten kasautunut sarja kapitalistisessa reproduktiossa” (generalized set of failures in the economic and political relations of capitalist reproduction), kapitalistinen systeemi on jatkuvasti jonkinlaisissa solmukohdissa ja ongelmissa, mutta ainoastaan tietyn pisteen jälkeen systeemi kriisiytyy eli ei kykene enää itsestään selvittämään ongelmia ja on romahtamisen partaalla.

I Kapitalistinen reproduktio & kriisit

Kapitalistinen järjestelmä kompleksinen systeemi, jossa ihmiset riippuvaisia toisistaan sosiaalisesti, joskin ovat kiinnostuneet vain oman asemansa parantamisesta. Kapitalismissa kapitalisti ja työläinen kilpailevat, mutta myös kapitalisti ja kapitalisti sekä työläinen ja työläinen. Mielenkiintoista kysyä: mikä saa kapitalismin uusintamaan itsensä yhä uudestaan ja uudestaan? Artikkelissa esitellään kolme toisistaan poikkeavaa tulkintaa:

1. Kapitalismilla taipumus automaattiseen itsensä uusintamiseen itsensä tasapainottavasti. (there are no necessary limits to the capitalist system or to its historical existence)
2. Kapitalismi itsessään kykenemätön itsensä laajentamiseen. Kapitalismin on kasvettava, mutta se tarvitsee kasvaakseen aina kapitalismin ulkopuolisia alueita laajetakseen. Tarvitsee jatkuvasti tekijöitä systeemin itsensä ulkopuolelta. (limits to the system are external to it)
3. Kapitalismi on kykeneväinen itsessään itsensä laajenemiseen, mutta kasaantumisprosessin syveneminen syventää myös yhteiskunnassa havaittavia ristiriitoja. (the limits to capitalism are internal to it)

II Kapitalismi automaattisesti itseään uusintavana systeeminä

A. Laissez-Faire

Adam Smithin ”näkymätön käsi”, ristiriita ainoastaan ihmisten tyydyttämätön ahneus ja rajalliset resurssit → teoria sivuuttaa kapitalismin säännöstelyn, sillä systeemi korjaa automaattisesti itse itsensä

a) Kun kriisi kuitenkin tapahtuu, yleisesti kapitalistisessa systeemissä itsessään ei ole mitään vikaa, päin vastoin joko luonnossa (sato, kato jne) tai ihmisen luonteessa (optimismi, epätoivo, sodat, vallankumoukset, poliittiset suhdannevaihtelut.
b) syklinen kasvu: kehitysprosessi syklinen sujuvan kasvun sijaan. Suhdannevaihtelussa ei kohdata varsinaisesti kriisiytymistä vaan ainoastaan kehitysprosessin nopeus vaihtelee.

B. Keynesiläinen traditio

Investointien sääntely kaiken a & ö, 3 seurausta:

a) Koska odotukset ovat vaihtelevia, myös kapitalistinen reproduktio on epävakaa
b) Kapitalismissa ei mitään automaattista mekanismia, joka asettaisi investoinnit oikeisiin mittasuhteisiin niin, että täystyöllisyys saavutettaisiin
c) kuitenkin oletetaan, että kapitalistinen systeemi on automaattisesti tasapainottuva

Keynesiläinen teoria ottaa Laissez-Fairelta paljon annettuna: tuottajat & kuluttajat (ei luokkia), sama käsitys ihmisluonnosta, samanlaiset taipumukset, tarjonnan ja kysynnän rooli

Kun kävi ilmi, että kapitalismi itsessään ei ole automaattisesti itseänsä reprodusoiva mekanismi, keynesiläiset käänsivät valtion tuoksi mekanismiksi, joka palauttaisi Laissez-Fairen yhteiskuntaan. Keynesiläiset näkevätkin kapitalismin kasaantumisen epävakaan ja väkivaltaisen historian ainoastaan virheinä harjoitetussa politiikassa.

III Kapitalismi itsessään kyvytön jatkuvaan kasvuun: alikulutusteoria

Yleisesti kokonaiskulutusteoria laskee sen varaan, että koska kulutushyödykkeiden tuotanto vastaa myös tuotannontekijöiden tuotantoa, myös kaikkien kulutushyödykkeiden kaupaksi meneminen riittää pitämään talouden tasapainossa.

Alikulutusteoria hyökkää yllä kuvattua täyskulutuksen teoriaa vastaan: kulutus on kaikkea tuotantoa sääntelevä tekijä, MUTTA kapitalistinen tuotanto ei vastaa ihmisten tarpeeseen tai haluun vaan ”todelliseen tarpeeseen” eli tarpeeseen, jonka takana on todellista ostovoimaa. Alikulutusteorian mukaan kapitalismi on itsessään kykenemätön luomaan riittävästi kokonaiskysyntää tukeakseen kapitalismin jatkuvaa kehitystä ja niimpä tarvitaankin jotain systeemin ulkopuolista luomaan tuota kysyntää, jotta kapitalismi voisi kasvaa kriisiytymättä.

A. ”The Concept of the Demand Gap”

Kulutushyödykkeiden kysyntä ei määrittele ainoastaan kulutushyödykkeiden (tavarat, palvelut) tuotantoa vaan myös tuotannontekijöiden (raaka-aineet, bensa, työkalut, koneet, öljy…) tuotantoa. Kulutushyödykkeiden tuotanto on tärkein ja sitä seuraa myös tuotannontekijöiden tuotanto.

Yhteiskunnan kokonaistuotanto jaetaan kapitalistien ja työläisten kesken. Osa kaikesta kokonaistuotannosta täytyy kuitenkin laittaa tuottamaan/uudistamaan itseään ja vasta jäljelle jäävä osa, ns. ”nettotuote” jaetaan työläisten ja kapitalistien kesken, työläisille ”palkat” ja kapitalisteille ”voitot”.

Alikulutusteorian alleviivaama ongelma on siinä, että työläiset kuluttavat kaikki rahansa jokapäiväisiin tarpeisiinsa ts. kulutushyödykkeisiin eli he siis lunastavat takaisin osan ns. nettotuotteesta. Koska työläiset eivät kuitenkaan koskaan ansaitse kaikkea nettotulosta palkkoina, he eivät voi koskaan ostaa koko nettotuotantoa ja näin se ei koskaan mene kokonaisuudessaan kaupaksi. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistin tulisi voitoillaan ostaa se osa kulutushyödykkeistä, jota työläiset eivät palkoillaan saa ostetuksi. Jotta alikulutukselta siis vältyttäisiin, kapitalistien tulisi ostaa koko voitoillaan ainoastaan henkilökohtaisia kulutushyödykkeitä, eikä sijoittaa lainkaan tuotannontekijöihin. Talouden balanssissa kapitalismi ei siis voisi ikinä kasvaa eikä tehostua.

Kapitalismi voi silti pyrkiä kasvamaan ja laajenemaan, nimittäin kapitalistien keskinäisen kilpailun tuloksena ja säästämällä henkilökohtaisesta kulutuksestaan ja sijoittamalla investointeihin. Seurauksena kuitenkin:

* kulutushyödykkeiden kysyntä & myynti laskee
* tuotannontekijöiden hinta laskee & myynti nousee
* tuotanto tehostuu, mutta tuotannon kapasiteettia lisätään liikaa & keinotekoisesti
* → kapitalismia pyritään kehittämään rahan voimalla, jonka seurauksena kuplaan johtava ”boom & bust” -vaihe, joka lopulta nollasummapeli, mikäli kapitalismin kasvu jätetään kapitalismille itselleen

B. Konservatiiviset & radikaalit alikulutusteoriat

Thomas Malthus (1766-1834): ainoastaan tietynasteinen kasvu mahdollista ja kestävää niin ettei systeemi kriisiydy: liian suuri säästäminen ja sijoittaminen investointeihin tarkoittaa, että kapitalistin kulutus ei täytä kysyntävajetta (demand gap), joka jätetty työläisten vastuulle.

Simonde de Sismondi (1773-1842): kapitalismi voi kasvaa ainoastaan sillä tahdilla kuin kulutus kasvaa. Kapitalismi siis hidastaa omaa kehitystään pitämällä massat köyhinä ja siten ruokkimalla kysyntävajetta. Kun kapitalismi kehittyy, tulojen jaot ovat entistäkin epäoikeudenmukaisempia, joten massojen kulutus kasvaa paljon hitaammin kuin kokonaishyvinvointi → kapitalismin kehittyessä siis alikulutus ainoastaan pahenee ja kriisit tulevat vakavemmiksi, mikäli kasvu on kapitalismin itsensä vastuulla.

Sekä Sismondi & Malthus nostavat ratkaisuksi ulkoiset markkinat. Valtion, joka kärsii ylituotannosta tulee myydä ylituotoksensa muihin maihin ja tämän määrän tulee olla suurempi kuin oma tuonti. Tästä seurasikin kapitalismin valtaisa nousukausi 1870-1914 imperialismin aikana, jolloin Euroopan ulkopuoliset investoinnit kasvoivat 700%.

J. A. Hobsonin (1858-1940) konsepti voitoista (myynti – menot) sisältää käsityksen epätoivottavista maksuista (esim. maavuokra, joka ei ole tuloisin tuotannosta ollenkaan). Kapitalismin kehittyessä tämänkaltaiset arvonmuodostusprosessiin liittymättömät voitot lisääntyvät, minkä myötä ylisäästäminen myös lisääntyy. Kapitalismia voidaan hallitusti kasvattaa ulkoisten markkinoiden sääntelyllä ja monopolien purkamisella.

C. Marxilaiset alikulutusteoriat

Alikulutusteoreetitkot hahmottavat 3 erilaista tapaa käsitteellistää kokonaiskysyntää:

1. käytettyjen kulutushyödykkeiden tilalle ostetaan uudet
2. työläisten kulutus kulutushyödykkeisiin
3. kapitalistin kulutus kulutushyödykkeisiin ja investointeihin (myös työläisten palkat osa investointeja)

Marx lisää kulutuksen ja tarjonnan sfääriin aikaperspektiivin. Kapitalistin vuoden kulutus (suhteessa henkilökohtaiseen kulutukseen & investointeihin) määrittää koko todellisen kysynnän eli kysynnän, jonka takana ostovoimaa (palkat osa investointeja), mutta myös hyödykkeiden tarjonnan (investoinnit ylipäätään). Tulee muistaa, että kapitalistit eivät tee näitä päätöksiä luokkana vaan individualisteina kilpaillessaan keskenään. Tämän mukaan tasapainotettu kasvu on mahdollista, mikäli tuotannon kapasiteetti ja kokonaiskysyntä kasvavat jatkuvasti samaan tahtiin.

Jos siis kapitalismilla on kyky levitä systeeminä itsestään ja kehittää ulkomaiset markkinat paikkaamaan kotimaista alikulutusta, mitkä ovat sitten kapitalistisen systeemin kehittymisen rajat?

Mikhail Tugan-Baranowsky (1865-1919): kapitalismi on riippumaton kulutuksesta ja siten kulutushyödykkeiden & tuotannontekijöiden tuotanto voivat oikeanlaisessa suhteessa kehittyä periaatteessa loputtomiin. Kapitalismin anarkia kuitenkin sekoittaa noiden suhteen, johon vastauksena hänkin tarjoili keynesiläiseen tapaan valtion harjoittamaa ”organisoitua kapitalismia”.

Rosa Luxemburg (1871-1919): ”Expanded reproduction is algebraically possible but socially impossible.”

Luxemburg palautti keskusteluun jälleen debatin alikulutusteorioista. Hän käytti esimerkkiä, jossa koko vuoden tuotanto lastataan halliin. Kokonaistuotannosta kapitalisti sijoittaa osan uudelleen käytettyihin tuotannonvälineisiin ja työläiset saavat palkkansa. Jäljelle jää lisätuote, josta kapitalistit ottavat osan henkilökohtaista kulutusta varten. Kysymys kuuluu, mihin jäljelle jäävä osa käytetään? Mikäli Marx oli oikeassa, kapitalistit investoivat tuon jäljelle jäävän osan kasvattaakseen tuotannon tehokkuutta ja voittoja. Siten, Luxemburgin mukaan, mitä enemmän tuottavuutta kasvatetaan, sitä suuremmaksi tuo käyttämättömänä makaava tuote kasvaa ja ensi kerralla investointeihin joudutaan laittamaan aina entistä suurempi osa. Luxemburgin mukaan alati kasvavalle jäljelle jäävälle tuotteelle on löydettävä ostaja kapitalististen markkinoiden ulkopuolelta. Vaihto kapitalististen ja ei-kapitalististen valtioiden välillä on kapitalismin elinehto ja historiallisesti imperialismi ilmentääkin kapitalististen valtioiden kamppailua näistä voitontavoittelulle elintärkeistä alueista. Luxemburg kuitenkin yliarvioi ei-kapitalististen maiden eli kolmannen maailman varallisuuden. On epärealistista olettaa kolmannen maailman kykenevän loputtomiin ostamaan enemmän kuin myymään. Mistä näiden ei-kapitalististen maiden ostovoima kumpuaa? Luxemburgin virhe on siinä, että hän pitää kapitalistien toimintaa motivoivana tekijänä kulutusta eikä alati suurempia voittoja.

Paul Sweezy (1910-2004) – The Theory of Capitalist Development (1942): kapitalismin kehittyessä kapitalisti ostaa hienompia laitteita ja korvaa koneilla koko ajan enemmän työläisiä, joten kapitistin investoinneissa satsaukset tuotannontekijöihin kasvavat nopeammin kuin palkat. Tämän seurauksena kapasiteetti tuottaa kulutushyödykkeitä kasvaa nopeammin kuin työläisten kyky kuluttaa: jälleen kerran, demand gap kasvaa:

”…it follows that there is an inherent tendency for the growth of consumption to fall behind the growth in the output of consumption goods … this tendency may express itself either in crises or in stagnation, or both.”

Kapitalismilla on siis luontainen kyky tuottaa enemmän kulutushyödykkeitä kuin itse kulutusta, joka kapitalismin kehittyessä johtaa 30-luvun laman kaltaisiin katastrofeihin. Tuotannontekijät voidaan laittaa tuottamaan kuitenkin myös muita tuotannontekijöitä, eikä tuotantokapasiteetin noston tarvitse välttämättä luoda ainoastaan uusia kulutushyödykkeitä. Myöhemmin Sweezy hylkäsi teoriansa kulutushyödykkeiden tuotannon ja kulutuksen epäsuhdasta ja kehitti teoriaansa yhdessä Paul Baranin kanssa. Heidän mukaansa modernilla kapitalismilla on taipumus kehittää tuotantokapasiteettia ylipäätään nopeammin kuin todellista kysyntää. He selittävät kapitalismin jatkuvaa kasvua Luxemburgin tavoin imperialismilla ja sodilla, mutta laskivat kapitalismin selviämisen kannalta tärkeiksi tekijöiksi myös tekniset innovaatiot (höyrykone, rautatiet, auto…), mainostuksen, hallituksen talouspolitiikan jne.

Investoidessaan kapitalistit laittavat alulle tuotantokapasiteetin kehityksen, vaikka edellisenkään vuoden tuotannolle ei ole ollut ostajia. Sweezyn ja Baranin väite kapitalismin kriisiytymisestä nojaa monopolikapitalismiin eli hitaaseen kasvuun ja tuotannon liiallisuuteen eli systeemin kykyyn luoda potentiaalista lisäarvoa nopeammin kuin systeemi kykenee realisoimaan sen. Sekä keynesiläisillä & marxilaisilla teorioilla on taipumus selittää kapitalismin hidasta kasvua innovaatioilla, joka korjaa epäsuhtaa tuotannon kapasiteetin kasvun ja toisaalta työläisten palkkojen hitaamman kasvun välillä. Toisekseen Sweezyn ja Baranin, kuten muidenkaan alikulutusteoreetikkojen teoriat eivät selitä alunalkaenkaan, mikä laittaa kapitalistit satsaamaan tuotantokapasiteettiin.

Sekä keynesiläisissä että marxilaisissa alikulutusteorioissa investoinnit ovat kapitalistisen tuotannon jatkuuvuden kannalta avainasemassa, joskin alikulutusteoriat operoivat ensisijaisesti lyhyen tähtäimen investoinneilla ja kiinnittävät vain vähän huomiota pitkän aikavälin muutoksiin kapitalistisessa systeemissä. Alikulutusteoreetikoista poiketen Marxin mukaan kapitalistista tuotantoa ohjasi kulutuksen sijaan voitto. Marxin mukaan keskinäisessä kilpailussaan kapitalistit ovat pakotettuja kehittämään tuotantokapasiteettiä niin paljon kuin mahdollista, joten edellä kuvattu ristiriitaisuus korjaa itse itsensä. Siten yleinen tendenssi kapitalismissa on talouden stagnaation sijaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon jatkuva laajeneminen, joskin taantumat ja kriisit ovat ominaisia alati suuremmalle kasaantumisprosessille. Siten rajoja kapitalistiselle kehitykselle ei aseta investoinnit tai ostovoima vaan kapitalistisen systeemin alati laajeneva kasaantumisprosessi eli kapitalistinen systeemi itsessään. Seuraavassa tätä problematiikkaa käydään läpi voiton suhdeluvun laskutendenssin kautta.

IV Kapitalismi kasautumista estävänä systeeminä

A. Voiton suhdeluvun laskutendenssi

Kannattavuudella kapitalismissa kaksi tärkeää perustaa:

1. Mikä on kannattavuuden perusta ja mikä määrittää kannattavuuden laajuuden?
2. Kuinka kapitalismi kehittää tämän perustan ja minkälainen vaikutus sillä on kannattavuuden laajuudelle?

Rate of profit – voiton suhdeluku (voitto / pysyvä + vaihteleva pääoma) määrittää kapitalismin kasautumista, leviämistä. Tässä kohtaan kapitalismin ristiriitaisuudet astuvat kuvioon:

1. Kapitalistit taistelevat keskenään, koittavat alentaa tuotantokustannukset minimiin saadaakseen etulyöntiaseman suhteessa muihin kapitalisteihin
2. Kapitalistit taistelevat työläisiä vastaan, kapitalistit pyrkivät puristamaan työläisistä mahdollisimman suuren tuottavuuden, jotta saisivat mahdollisimman paljon voittoa. Pyrkiessään kohottamaan työvoimansa tuottavuutta kapitalistilla on taipumus korvata työntekijöitä koneilla, jolloin yhden koneen käyttämiseen (joka on korvannut esimerkiksi 10 työntekijää) riittää esimerkiksi yksi työntekijä, joka saa samassa ajassa paljon enemmän aikaiseksi kuin aiemmat 10 työntekijää yhteensä.

Voiton suhdeluku yksinkertaisimmillaan:

C = invests in means of production
V = invests in workers
L = value added by living labour, workers
S = Rate of profit

”Rate of profit, as we have seen, is S/(C+V). But S = L-V, since surplus labor-time (S) equals the time workers actually put in (L) minus the time necessary to reproduce themselves (V). Therefore, even if ”workers lived on air” (V=0), the most that S could be is max/S=L/C. Consequently, L/C is the ceiling to the rate of profit, while the floor is of course zero. Now, if a rising technical composition does indeed reflect itself as a rising ratio C/L – hence a falling ratio L/C – then the actual rate of profit will be progressively squeezed between a descending ceiling and an unyielding floor, so that it must itself exhibit a downward tendency. This is what Marx means by the tendency of the rate of profit to fall.”

Teoriasta ei voida suoraan ennakoida kriisiä tai kapitalismin romahdusta, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamiseen kriisin hetkellä tarvitaan aina luokkataistelua. Teoria ja toiminta tukevat ja tarvitsevat toisiaan. Hinnat, maksut, myynti, stagnaatio, kasvava työttömyys, inflaatio, valtion väliintulo, kärjistyvät luokkataistelut ilmentävät kriisin syntyä, eikä kriisiä ja kapitalismin murtumista voida teoreettisesti selittää yhdestä tekijästä käsin:

Yhteenvetona 3 opetusta kriisiteorioiden historiasta

1. Teoriat ilmentävät jotain poliittista katsantokantoa, eikä näitä voida koskaan erottaa toisistaan.
2. Teoriat ja niiden empiiriset suhteet tosimaailman faktoihin ovat häilyviä.
3. On tärkeää tutkia paitsi kriisin syitä, myös selityksiä, ennen ja nyt uusien virheiden välttämiseksi.

Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi Andrew Klimanin The Communelle antama haastattelu. Haastattelussa käsitellään muun muassa seuraavia teemoja: talouden sääntely/sääntelemättömyys, valtiollinen elvytys, keynesiläisyys, voiton suhdeluvun laskutendenssi sekä nykykriisin vertaaminen 2000-luvun IT-kuplaan ja 1920-luvun lamaan. Keskustelua syntyi muun muassa seuraavista teemoista:

Marxilainen analyysi kriisistä tuntui osuvalta analyysiltä puhuttaessa sääntelyn palaamisesta, elvyttämisestä, keynesiläisyydestä ja uusliberalismin mahdollisesta lopusta. Uusliberalismin ja kapitalismin välille ei vedetä yhtäläisyysviivoja, eikä nykyistä finanssikriisiä selitetä moraalisesti tai eettisesti vääränlaisella talouspolitiikalla vaan voiton suhdeluvun laskutendenssillä. Kliman kyseenalaistaa valtiollisen elvytyksen ja sen, että säännelty kapitalismi toimisi jotenkin eettisemmin ja paremmin kuin mahdollisimman vapaat markkinat. Päinvastoin nykyinen uusliberalismin kriisi on seurausta keynesiläisyyden ja valtiojohtoisen kapitalismin epäonnistumisesta. Vastaus keynesiläisyyden epäonnistumiseen oli sääntelyn purku, yksityistäminen ja voittojen kasvattaminen. Lainanannon kriteereitä on 1970-luvulta asti pyritty tietoisesti höllentämään ja 1900-luvun lopulla imaginaarisen rahan eroaminen konkreettisesta rahasta seurasi riskien räjähdysmäinen kasvu.

Elvytyksessä ei Klimanin mukaan ole kyse rikkaiden tekemisessä rikkaamaksi tai pelkkien yksittäisten pankkien pelastamisesta työntekijöiden, kansalaisten ja veronmaksajien kustannuksella vaan ylipäätään ihmisten luottamuksen palauttamisesta kapitalismiin. Kapitalismi perustuu lainanotolle ja lainojen edelleen kauppaamiselle, joten Lehman Brothersin kaatuminen oli suuri kolaus luottamukselle, mikä aiheutti finanssimarkkinoilla paniikin. Yritykset eivät ota lainaa esimerkiksi ainoastaan tehdessään investointeja vaan myös maksaessaan työntekijöille palkkoja. Kun ihmisten luottamus loppuu, loppuu esimerkiksi asuntolainojen otto, yritykset pienentävät tuotantovolyymiaan ja niin edelleen. Asuntolainojen lisäksi palkansaajat käyttävät lainaa jokapäiväiseen elämäänsä, joten Freddie Macin ja Fannie Maen valtiollistaminen olivat vain lainaajien ja kuluttajien luottamuksen palauttamista systeemiin itseensä.

Lainaajan ja kuluttajan välinen ero: kuluttaja arvioi omaa käsillä olevaa tilannettaan, kun lainanottaja arvioi ja ennakoi tulevaisuuttaan. Luottamuspuute lainanotossa näkyy myös kuluttajien arjessa ja ostopäätöksillä, joskin viiveellä. Luottamuspulasta huolimatta myös ne yritykset, joilla menee hyvin, käyttävät lamaa hyväkseen tehostaessaan toimintaansa. Samanlaista toimintaa on myös kunnallisella sektorilla, joten keskustelu uusliberalismin kuolemasta ei ole niin selkeä kuin joissain puheenvuoroissa annetaan ymmärtää. Minkälaisia toimenpiteitä julkisen ja yksityisen sektorin välillä tullaan nykyisen kriisin myötä tekemään esimerkiksi Suomessa? Useista hyvin eri tavoin maailman kapitalistisista valtioista voidaan päätellä, että politiikalla voidaan vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita kapitalismissa tuotannossa arvostetaan, mutta riittääkö se? Elvytetäänkö Suomessa ainoastaan veroja laskemalla vai ottaako valtio tiukemman kontrollin vai voiko se edes ottaa?

Lopuksi syntyi keskustelua siitä, mikä on yksittäisen toimijan (kuluttajan, Sorosin, valtion…) mahdollisuudet vaikuttaa markkinalogiikkaan tai pyrkiä vaikuttamaan kehitykseen? Yrittääkö yrittäjä esimerkiksi elättää ainoastaan itsensä vai tehdä koko ajan enemmän voittoa? Yrittäjyys terminä on 2000-luvulla varsin epämääräinen, sillä duunarit ja pienyrittäjät materiaalisesti samassa asemassa, duunarit monesti jopa paremmissa. Luottamuspulassa kapitalismiin on positiivista se, että sen myötä avautuu koko ajan uudenlaisia ja realistisempia toiminnanmuotoja. Kriisipiirin lopussa syntyi idea siitä, miten kehitykseen voidaan vastata esimerkiksi Osuuskuntien muodossa systeemin sisältä käsin.


RSS Kriisiuutisia Suomesta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Kriisiuutisia ulkomailta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS The Great Recession

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Taloussanomat

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.
Mainokset