Kriisipiiri

Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Kriisipiirin neljännellä kerralla käsiteltävänä oli Costas Lapavitsasin artikkeli ”Financialisation, or the Search for Profits in the Sphere of Circulation”. Artikkeli on julkaistu sarjassa ”Research on money and finance”, jonka tarkoituksena on kerätä nykykapitalismin kehitystä tarkastelevaa tutkimusta. Erityisesti julkaisun takana oleva verkosto edustaa poliittista taloustiedettä ja on pyrkinyt tässä sarjassa luomaan analyyttistä yleiskuvaa nykyisen talouskriisin syy-seuraussuhteista.

Lapavitsasin artikkeli keskittyy viimeisen kolmenkymmenen vuoden kehitykseen länsimaissa. Hän esittää artikkelissaan, että tänä aikana taloudellisen kierron piiri on laajentunut voimakkaasti samalla kun tuotannon alueella on ollut pysyviä vaikeuksia sekä tuottavuudessa että kannattavuudessa. Tänä aikana on myös syntynyt avoin finanssisektori, jolle yksittäiset kuluttajat pyritään liittämään entistä suoremmin, prosessissa, jota Lapavitsas kutsuu ”finansiaaliseksi pakkoluovutukseksi” (financial expropriation). Avoimilla finanssimarkkinoilla toimivat rahoitusinstituutiot pyrkivät tekemään voittoja välittävillä toimenpiteillä, siis esimerkiksi lainapaketeilla. Tätä investointipankkien ja pakkoluovutuksen yhdistelmää hän pitää keskeisimpänä syynä nykyiseen kriisiin.

Ensimmäinen keskustelussa esiin noussut aihe oli kysymys tuotannon ja kierron alueiden määrittelemisestä, erityisesti siitä, mitä kierto käsittää ja millä tavalla se on rajattavissa tuotannosta erilliseksi. Alustava vastaus oli, että kierron alue käsittää kaiken markkinoilla liikkuvan rahan joka ei ole yhteydessä arvoa luovaan toimintaan ts. työhön tai siinä luotuun arvoon. Kysymykseksi nousi myös jo aiemmin usein esille tullut väite, jota myös Lapavitsas käyttää, että reaalipalkkojen taso ei ole noussut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Millä tavalla reaalipalkkojen muutos määritellään, kuinka se on laskettu? Reaalipalkan tarkoittaessa ostovoimaa vastauksen tulisi tarkoittaa siis palkansaajan ostovoimaa. Se, onko kuva koko länsimaissa tämä ei käynyt selväksi. Tähän yhteyteen liittyi kysymys työn tuottavuuden erittäin voimakkaasta kasvusta. Sikäli että ihmiset nyttemmin tekevät taas enemmän töitä kuin aiemmin, tämän tulisi tarkoittaa sitä, että työn riistoaste eli siis sekä absoluuttisen että suhteellisen lisäarvon osuus työn tuotteesta on kohonnut eikä laskenut. Kysymykseksi jäi se, mitä on tapahtunut kolmekymmentä vuotta sitten, öljykriisin myötä? Mistä reaalitalouden ongelmat johtuvat?

Toisena keskustelun aiheena oli se, mistä vuosien 2001-2007 talouskuplassa, josta Lapavitsas puhuu, oli kyse. Ilmeisimmin tähän nousukauteen liittynyt asuntojen hintojen nousu Yhdysvalloissa ja muualla länsimaissa ei ole ollut todellisuuteen pohjaavalla perustalla sillä se johti romahdukseen. Kuten Lapavitsas esittää, normaaliväestön varallisuus on useimmiten suoraan suhteessa asuntojen hintoihin, sillä asunto on usein ainoa varsinaista arvoa sisältävä omaisuus, jonka palkansaaja omistaa. Asuntojen hintojen ollessa vahvasti kelluvia ei hänen saatavillaan ole varmasti arvonsa säilyttävää omaisuutta. Ongelman tämä muodostaa suhteessa velkaantumisasteeseen liittyvään riskiin. Sikäli että normaalikehitys on, että palkansaaja sijoittaa asuntoon, jotta voisi sen myynnin kautta myöhemmässä vaiheessa hankkia suuremman, edellyttää se yhteiskunnallisena perusrakenteena jatkuvaa asuntopulaa jonka kautta hintojen nousu mahdollistuu. Siis normaaliyksilön elintason nousu omin välineinsä eli omistamaansa arvo-omaisuutta myymällä edellyttää tarjonnan niukkuutta.

Finansiaalisen pakkoluovutuksen kysymykset liittyvät siihen, että kun julkista sektoria eli vaikkapa terveydenhuoltoa, eläkevakuutuksia jne. kavennetaan, joutuvat palkansaajat kustantamaan nämä omista käyttövaroistaan. Rahoitusjärjestelmän toimijat kuten vaikkapa Ilmarinen sijoittavat nämä varat eteenpäin, jolloin normaalielämän välttämättömyyksien kattamiseen tarkoitettu varallisuus on suoraan finanssimarkkinoiden käytettävissä.

Erityisesti nykyisen kriisin yhteydessä on kuitenkin ollut kyse velkaantumisasteen lisääntymisestä ja johdannaiskaupoista, ts. siitä, että lainat ovat se varsinainen resurssi, jonka pankit laskevat taseensa bonuspuolelle ja sijoittavat eteenpäin. Kun ihmiset ottavat esim. asunto- ja opintolainoja, myös tämä ”varallisuus” siirtyy finanssimarkkinilla käytettävissä olevaksi pääomaksi. Velkaantumisaste länsimaissa on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Suomi on väestötasolla ilmeisesti maailman 13. velkaantunein maa. Täällä kuitenkin keskeinen tekijä on korostunut omistusasumisen pyrkimys ja tämän kautta suuret asuntolainat. Kulutusluottojen kasvu on vasta viime aikojen ilmiö. Myös pankkien tuleminen kierron keskiöön on täällä suhteellisen uusi ilmiö: esimerkiksi palkanmaksu keskittyi pankkeihin vasta n. neljäkymmentä vuotta sitten.

Tämän jälkeen puhe siirtyi siihen, mihin vaatimukset julkisen sektorin kaventamisesta liittyvät. Ilmeisin syy tähän on tarve kierron piirin laajentamiselle, eli siis sille, että voittojen kasvattamiseksi ihmisten tulee kyetä liittämään suoremmin markkinoilla ilman valtion tai yhteiskunnan välitystä. Talousjärjestelmän merkittäville toimijoille tämä on kysymys selviämisestä kilpailussa. Tätä kautta yksityistäminen ja esimerkiksi laajennettu luotottaminen asettuisivat järjestelmän vaatimien voittojen laajentumistarpeista käsin, sillä myös pankit ovat osa tätä järjestelmää. Lapavitsas hahmotti pankkien erityistä tarvetta pakkoluovutusmekanismien synnyttämiseen siten, että koska myös suuret korporaatiot astuivat vapautuneille globaaleille finassimarkkinoille rahoittajina, pankit olivat tavallaan pakotettuja löytämään pohjan tuottavuudelleen kuluttajista: voittojen hakeminen lainanannosta yhtiöille ei suuressa mittakaavassa ollut mahdollista. Myös investointipankkkien synty oli suhteessa tähän. Yksityisten kuluttajien ja kuluttamisen keskeisyys on oleellista nykyiselle kriisille. Tämä tarkoittaa sitä että kasvavia osia heidän yksityisestä taloudenpidostaan siirretään kansainvälisille finanssimarkkinoille lainojen, kulutusluottojen,  eläkesäästämisen, vakuutusten jne. kautta.

Lopuksi nousi esiin kysymys siitä, ovatko finanssimarkkinoiden toimijat tietoisia riskeistä, tietävätkö esimerkiksi pankit siitä, että lainojen myynti johtaa väistämättä jonkun häviöön? Tähän näytti olevan kahta vastauslinjaa. Toiset olivat sillä kannalla että näin luultavasti on, mutta kasvavat voitto-osuudet on silti hankittava jostain jotta voi pysyä mukana markkinoilla joilla kaikki muut toimivat samalla tavalla. Toieet olivat sillä kannalla, että finanssimaailmassa vallitsee laajalti hyväuskoisuus järjestelmän vakauteen. Kysymykseksi siis jäi, ajattelevatko finanssijärjestelmän toimijat, että kyseinen järjestelmä on hyvä ja vakaa vai näkevätkö he siihen sisältyvän lyhytnäköisyyden ja väistämättömän taipumuksen kuplien syntyyn sekä sen,  että kyse on riskinotosta, jossa riskin asteen ennakointi on mahdotonta?

Mainokset

Kriisipiirin neljännen kerran teemana oli Kiina. Luettavina teksteinä EVA:n analyysi Kiina mullistaa lännen sekä Aufhebenin Class conflicts in the transformation of China.

Ensimmäiseksi keskustelunaiheeksi nousi tekstien välinen räikeä kontrasti. EVA:n analyysi käsittelee kiinalaiseen talouselämään liittymisen mahdollisuuksia tavalla, jota kuvailtiin muun muassa ilmaisulla ”valtaapitävät höpöttelevät valtaapitäville”. Tekstiä pidettiin selkeänä, mutta sen näkemyksiä yksisilmäisinä. Class conflictsin todettiin tarjoavan syvähkön ja realistisemman katsauksen Kiinan talous- ja työelämän historiaan ja nykypäivään, mutta jättävän varsinaisen ekonomisen kriisin käsittelyn minimiin.

Keskustelua herätti EVA:n analyysin asennoituminen Kiinan työkulttuuriin, jonka tekstissä kyllä tiedostettiin olevan kovempi ja turvattomampi, mutta jota ei tuomittu tai edes kyseenalaistettu. Päinvastoin, suomalaisia yrittäjiä kannustettiin omaksumaan kiinalaisia toimintatapoja kompetenssin nimissä. Analyysissä hehkutettua ”yrittäjyyden mentaliteettia” pohdittiin ja sen kehittävyys kyseenalaistettiin. Onko Kiinan malli, jossa normina on seitsenpäiväinen työviikko 18-tuntisine päivineen se, mihin Suomi tai länsimaat yleensäkin haluavat pyrkiä pystyäkseen kilpailemaan idän halvan työvoiman kanssa? Myös yrittämismentaliteetin yhteyksiä sekä perhekulttuuriin että uskontoon spekuloitiin. Jos protestanttisen työmoraalin voidaan katsoa vaikuttaneen länsimaisen kapitalismin kehittymiseen sitä edistävästi, millaisia eroja löytyy tämän ja esimerkiksi Kiinan kungfutselaisuuden välillä? Siirtymän kapitalistiseen talousjärjestelmään huomioitiin olleen Kiinassa ajallisesti lyhyempi kuin länsimaissa, ja tästä johtaa verrattain väkivaltainen prosessi. Euroopan siirtyessä markkinatalouteen aikaa kului useita satoja vuosia, moninkertaisesti verrattuna Kiinan muutamaan vuosikymmeneen.

Analyysin tarjoamaa kuvaa sekä ihan yleistäkin käsitystä Kiinasta yhteistyökumppanina verrattiin ”hieman vaikeaan huoraan, jota täytyy kuitenkin sietää”. Samalla, kun länsimaissa tiedetään ihmisoikeusrikkomuksista ja ympäristökysymysten kiertämisestä/kieltämisestä Kiinan työkulttuurissa, ei näille asioille suunnata olankohautusta suurempaa huomiota, sillä Kiinassa tuottavuus on huipussaan. On ristiriitaista pyrkiä omaksumaan näitä kiinalaisia käytäntöjä, jos halutaan edelleen pitää kiinni kestävän kehityksen utopiasta.  Vihreää talouskasvua ei ole, entä moraalisesti hyväksyttävää talouskasvua?

Ihmisoikeusteemojen kautta mietittiin kapitalismiin siirtymisen vaikutusta kiinalaisen työntekijän elämään. Joidenkin elintason voidaan sanoa siirtymän myötä nousseen, mutta ryhmä, jonka olot ovat huonontuneet on suurempi. Lisäksi voidaan kysyä kuinka merkityksellistä on muutos, joka näiden ”elintasoaan parantaneiden” elämässä on tapahtunut. Onko kyse mahdollisuudesta hankkia omistusasunto, vai rajoittuuko muutos suhteellisen merkityksettömiin seikkoihin, ehkä mahdollisuuteen kuluttaa hieman vapaammin?

Läpi keskustelun palattiin pohtimaan Kiinan työläisten asemaa ihmisryhmänä, jolla on suuri vaikutus talouskriisin kehittymisen suuntaan ja vauhtiin. Kiinan ja Yhdysvaltojen symbioottinen taloussuhde (jossa Yhdysvallat tuottaa halpaa tavaraa Kiinassa ja myy sen kansalaisilleen, jotka ostavat sitä valtion takaamilla lainarahoilla), on yksi talouskasvun tukipilareista. Kiinan työläisten lakkoilu ja taistelu parempien palkkojen sekä muutenkin ”vähemmän tuottavien” työolojen puolesta on kuitenkin vesittänyt suhteen toimimista. Tämä on johtanut saadun voiton pienenemiseen ja talouskasvun hidastumiseen, ja voi tulevaisuudessa johtaa vielä suurempaan talouden romahdukseen.

Kriisipiirin toisella kerralla käsiteltiin ensin Barry Eichengreen & Kevin H. O’Rourke – A Tale of Two Depressions, joka vertaili 30-luvun ja nykyisen laman tilanteita. Toisena käsiteltävänä artikkelina oli Midnight Collective – Promissory Notes, joka käsitteli ensinnäkin kriisin pitkän ja lyhyen aikavälin syitä. Toisekseen artikkelissa kirjoitettiin kriisin mahdollisista seuraksista ja mahdollisuusksita, joita se eri yhteiskuntaluokille tarjoaa mm. vallankuomouksellisten kamppailujen muodossa. Pöytäkirjaan on koottu tekstien pohjalta syntynyttä keskustelua.

Molemmat artikkelit synnyttivät keskustelua vertailevan tutkimuksen ja ylipäänsä erilaisten tilanteiden sekä talousjärjestelmien vertailun järkevyydestä, pätevyydestä ja mielekkyydestä. Voidaanko erilaisia talousjärjestelmiä (sekä aikaperspektiivissä esim. 30-luvun lama vrt. 90-luvun lama vrt. nykyinen kriisi) (”luonteeltaan” kapitalististen, mutta kuitekin toimintatavoiltaan ja muodoiltaan erilaisten yhteiskunta- ja talousjärjestelmien) ylipäänsä kutsua yksinkertaisesti kapitalistisiksi ja missä määrin niiden vertailu mahdollistaa kapitalistisen järjestelmän arvioinnin. Onko olemassa kapitalismi ja kapitalismeja? Kuinka luotettaavaa on mittaaminen ja arvoiminen eri systeemien välillä samoja puhtaasi numeerisia taloudellisia indikaattoreita käyttäen? Toisaalta yksittäisten kansallisten järjestelmien arvoiminen jättää kansainvälisen perspektiivin ja aikaperspektiivin huomiotta eikä tavoita kapitalismin laajuutta ilmiönä.

Tietoisten politiikkasuositusten ja valtiointerventioiden mahdollisuus vaikuttaa lamaan/talouteen yleensä. Voidaanko tietoisella toiminnalla saada aikaan juuri haluttuja seurauksia epätäydellisen informaation ja toimijoiden moninaisuuden vuoksi. Toisaalta täysin vapaita ja koskemattomia markkinoita ei ole missään, niiden toimintaan puututaan aina jollakin tapaa, joten mihin raja vedetään, millainen puuttuminen ei vaikuta ns. markkinoiden häiriöttömään toimintaan? Tietoisen kansallisen ja kansainvälisen politiikan sekä vaikutusvaltaisten toimijoiden jatkuvaa vaikutusta talouteen ei voida kyseenalaistaa. Talous on ihmisten luoma järjestelmä, ei luonnonlaki tai tyhjästä syntynyt.

Velkaantuminen ja velkaraha on olennainen ja vaikutusvallaltaan yhä kasvava osa kapitalismia, (Talouden ns. finanssoituminen.)jossa koko systeemi perustuu saataavilla olevaan lainarahaan ja niillä tehtäviin investointeihin yritys/valtio tasolla sekä kuluttamiseen kansalaisten tasolla. Lainanotto ja –anto ei tunnu enää perustuvan sille, että jokainen aikanaan maksaisi lainansa takaisin, vaan sekä finanssi- että reaalitalouden moottorina toimii jatkuva monimutkaistuva lainoitusverkosto ja korkotuotot. Maailman talous perustuu jatkuvalle velkaantumiselle ja velanantamiselle ja monien talouksien, esimerkiksi USA:n kansantalouden kasvu on johtunut jatkuvasta lainarahalla elämisestä ja jatkuvasta valtion velan kasvattamisesta. Valtion ja kuluttajien verkostot ja toimintatavat kuitenkin erilaisia: valtio ottaa velkaa laman aikana, kuluttajat säästää, nousukaudella valtio säästää ja kuluttajat ottaa velkaa.

Yhä kasvava velkarahalla eläminen (esimerkiksi säästämisen sijaan) ja kansalaisten ”muuttuminen” kuluttajiksi sitoo työväenluokan palkkatyöhön ja pääomaan yhä tiukemmin huononevillakin ehdoilla, sen sijaan, että elämisen ehdot turvattaisiin velkarahan sijaan esimerkiksi hyvinvointivaltion etuuksien parantamisella ja säilyttämisellä. Työväen velka on etukäteen ostettua työtä. Toisaalta velanottamisen mahdollisuuden voi nähdä myös tavallisille tallaajille ”positiivisena” mahdollisuutena, sillä se mahdollistaa pääsyn ennen vain kapitalisteille kuuluneeseen pääomaan ja elintason nousuun (mahdollisuus omistusasumiseen ja omaan autoon (liikkuminen)sekä koulutukseen (korkeat lukukausimaksut) – erityisesti jenkkilän kontekstissa.)

Promissory notes

1) Kriisit työväenluokan ruotuun palauttajina, luokkataistelun kulminaatiopisteinä: mahdollistaa työolojen kontrollin ja työsuhdeoikeuksien kaventamisen. Millaisia konkreettisia uusia (tai uudelleen keksittyjä vanhoja) kontrollin ja säännöstelyn muotoja lama vakiinnuttaa työelämään? Jatkuva kilpailutus ja tehostamisen tendenssi.

2) Mahdollistaako se myös työväenluokan vaatimusten esittämisen, olojen parantamisen laman jälkeen vrt. New Deal:n kaltainen hyvinvointivaltion rakentaminen kurjistuvien työveänluokkaisten massojen mobilisoinnin kautta. Järjestelmän ”sisällä” tapahtuvaa, neuvottelevaa toimintaa ja muutosta.

3) Kriisien vallankumouksellinen potentiaali, massojen mobilisaatio ja järjestelmän kumoaminen. Vallankumouksellinen, järstelmän ”ulkopuolinen” toiminta. Jako valtioiden sisäiseen ja ulkoiseen poliittiseen toimintaan: ikuisuuskysymys muutoksen mahdollisuudesta. Onko vallankumous ainoa mahdollisuus muutokseen vai voiko muutos olla vähittäistä järjestelmän sisäistä muutosta suuntaan tai toiseen?

Keskustelua käytiin jatkuvasta kilpailusta ja tehostamisesta. Yksi lamojen syistä markkinoiden saturaatiopiste ts. kysyntä hiipuu, kun tehostamisen varjolla alennetut palkat ja irtisanotut ihmiset eivät pystykään enää ostamaan kaikkea tuotettua tavaraa, jolloin tehostaminen tulee tiensä päähän ja seuraa ylituotano. Tehostamisen seuraksena hyödykkeille ei löydy enää kuluttajia, joten kysyntä ja sen myötä voitot laksevat, minkä on lopulta pakko johtaa tuotannon supistamiseen. Tehostamisen ja ja jatkuvast kiihtyvän kilpailun vaikutukset ympäristöömme, toisin sanoen jatkuvasti kiihtyvä ja kasvava (materiaaliste) tavaroiden tuotanto ei maapallon rajallisen kestokyvyn vuoksi mahdollista – nykyinen järjestelmä, joka luo yhä uusia tarpeita ja jota innolla elvytetään, on pohimmiltaan kestämätön. Lisäksi tehostamisen ja kilpailun ja sen yhteys ihmisten vieraantumiseen työstä ja yhteiskunnasta yleensä. Ovatko ihmiset lopullisesti muuttuneet kanalaisyhteiskunnassa yhteisesti luotujen sääntöjen puitteissa toimivista kansalaisista markkinoiden ehdoilla pelaaviksi kuluttajiksi?

Finanssitalouden ja reaalitalouden eronteko, niiden suhteet toisiinsa (mihin suuntaan vaikutussuhteet kulkevat tai voiko näitä talouden muotoja edes erottaa toisistaan) herättivät vikasta kestelua ja päädyttiin siihen, että olisi hyvä löytää jokin asiaa käsittelevä artikkelia kriisipiirissä myöhemmin luettavaksi. Kuinka finanssi- ja reaalitalous voidaan ylipäänsä edes käsitteellisesti erottaa toisistaan, kun kyse on kuitenkin keskinäisriippuvaisista ilmiöistä, onko eronteko hyödyllinen vai sumentaako se vain kokonaiskuvaa talouden toiminnasta? Samaan vyyhteen liittyy jo Marxinkin koskettelema aihe materiaalisesta tuotannosta (konkreettiset tavarat) ja abstraktista tuotannosta (palvelut tms.). Mille talouden sektorille, finanssi- vai reaalitalouteen esimerkiksi palvelut lasketaan? Tarvitseeko talous reaalisen perustansa konkreettisessa työssä (työnarvoteoria), vai onko mahdollista, että finanssitaloudessa luodaan rahalla rahaa ja samalla arvoa ilman reallista perustaa? Maailman talous perustuu jatkuvalle velkaantumiselle ja velan antamiselle: valtioiden väliset velat, kansainväliset rahoitusjärjestöt ja –laitokset sekä jatkuva finanssivirtojen kiertokulku. Ennakoitu kulutstaso ylittää jatkuvasti sen tason, jolla tuotetaan. Onko reaalitalouden ”osa” enää riittävän voimakas suhteessa finanssitalouteen?

Mitä on paljn puhuttu luottamus talouteen? Perustuuko talousjärjestelmämme siis puhtaasti ”luottamiseen” vai onko puhe luottamuksesta todellisuudessa konkreettisten ilmiöiden psykologisointia? Ei ole olemassa yleistä ”kapitalismin” luottamuspulaa, vaan luottamukseen viitatessa se täytyy aina sitoa konkreettiseen tilanteeseen ja toimijoihin markkinoilla. (Esim. ihmiset ottaa lainaa, asuntojen kysyntä ja hinnat nousee, asuntomarkkinat kuumenee, mutta pankkeja ei haittaa vaikkeivat yksittäiset ihmiset pystyisi maksamaan lainojaan takasin, koska pankit saavat aina rahansa takaisin vaikka viimekädessä takavarikoimalla. Jos taantuma on yleinen ja asuntojen hinnat laskee kysynnän puutteen ja maksuvaikeuksien takia, silloin luottamuspula syntyy ja koko järjestelmä joutuu ongelmiin, koska pankki ei saa/usko saavansa rahojaan takaisin millään konsteilla).

Mitä tarkoitetaan talouden finanssoitumisella, mitkä ovat sen syitä ja seurauksia? Johtuuko talouden finanssoituminen siitä, että reaalitaloudessa saavutetaan saturaatiopiste (tuotanto ei voi laajentua enää uusille tavarantuotannon alueille), minkä seurauksena taloudellinen aktivitetti ”pakenee” finanssitalouteen. (Ajatus kapitalistisentalousjärjestelmän jatkuvasta laajenemisesta uusille alueille.)Finanssitalouden laajentuminen tavallisten ihmisten elämään ja ns. kansankapitalismi (tavalliset kansalaiset sijoittajina ja esim. eläkerahastot, jotka sijoittavat paljon yksittäisten ihmisten pääomaa).

Pöytäkirjan pitäjänä Veera Kaleva (Pahoitteluni siitä, että teksti tuli nettiin näin myöhään, kertakaikkiaan unohdin koko homman.)

Vähän tilastoja USA:n teollisuustuotannosta, teollisuuden palkoista jne.

http://www.census.gov/prod/2008pubs/09statab/manufact.pdf

Muita tilastoja: http://www.census.gov/


RSS Kriisiuutisia Suomesta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Kriisiuutisia ulkomailta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS The Great Recession

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Taloussanomat

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.
Mainokset