Kriisipiiri

Torstaina 9. 7. Kriisipiirissä käsiteltiin John Lanchesterin tekstiä It’s Finished, joka käsittelee Iso-Britannian pankkijärjestelmän ongelmia ja Royal Bank of Scotlandin kasvamista jättikokoiseksi sekä yleensä pankkien kasvua yritysostojen ja muiden menetelmien kautta massiivisiksi, vaikeasti hallittaviksi ja ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Ensimmäisenä keskusteluun nousi pankkien taseet ja niiden läpinäkyys. Myös pankkien kasvun logiikasta ja johdannaisten avulla riskien siirtelemisestä tämänhetkisen pankkimaailman rakenteellisena ongelmana keskusteltiin.

Vaikka ei olisi suoraan tekemisissä johdannaisten kanssa, joutuu niiden kanssa pelaamaan jos haluaa olla mukana pankkimaailmassa.  Kauppaa käydään futuureilla ja johdannaisilla, ei todellisuudessa olemassaolevilla asioilla.

On sellaisiakin pankkeja, joiden taseista voidaan nähdä jos homma ns. menee metsään. Vaikka pelattaisiin niin avoimilla korteilla kuin edellytetään, ei avoimuudessa päästä kovin korkealle tasolle. Monimutkaisten johdannaisten ja futuurien yms. vuoksi pankkien johtajatkaan eivät ole perillä siitä, millä kaikella kauppaa käydään, mistä pankin taseen kokonaisuus koostuu. Keskustelua ei käydä kaupankäynnin perustasta, joten siitä ei voida olla kovin hyvin perillä. Myyjä tietää kuitenkin enemmän kuin ostaja. Koska keskustelua ei käydä, systeemi perustuu sille, että riski ulkoistetaan eteenpäin ja se lankeaa lopulta massiivisena yhdelle epäonniselle.

Vaikka avoimuuden puutteesta keskusteltiin ongelmana, huomattiin myös, ettei avoimuus sovi pankkimaailman sisäiseen logiikkaan. Jos avoimuutta vaadittaisiin, riskeihin eli jatkuvaan kollektiiviseen tietämättömyyteen markkinoiden suunnasta perustuva kaupankäynti loppuisi. Sikäli avoimuudella ja läpinäkyvyydellä ei ole tekoa pankkimaailmassa, jonka olemukseen kuuluu että, kaupankäynti perustuu ennusteisiin ja arvioihin. Esimerkiksi taseiden selvä näkyvillä olo ei riitä. Käytännössä merkittävä läpinäkyvyys vaatisi lähes ennustajan kykyjä.

Vaikuttaa, että lopulta kauppaa voi käydä ilman likviditeettiä. Teoriassa tappiokin voidaan myydä, koska sillä voi olla tulevaisuudessa arvoa. Tämän hetken tappion ostaminen voi olla kannattava sijoitus, jos tappio tulevaisuudessa muuttuu voitoksi. Suomeksi suoraan sanottuna kusessaolo (insolvency) voidaan naamioida taseessa likviditeettiongelmaksi. Tällä saadaan lisää peliaikaa markkinoilla. Tämä toistuu reaalimaailmassa ja arkitodellisuudessa siten, että luotolla elämisestä on tullut hyväksyttävämpää (toistaiseksi enemmän kuitenkin muualla kuin Suomessa, esim. USA). Kuluttaa voi ilman likviditeettiä ottamalla kulutusluottoa. Ehkä tulevaisuutta ovat markkinat, jotka perustuvat yhä enemmän velkakirjoihin ja niiden kierrättämiseen?

Artikkeli käsitteli pitkälle Royal Bank of Scotlandin nousua maailman isoimmaksi yritykseksi. Se, että pankki on isoin, on tullut yleisempään tietoon vasta pankin jouduttua ongelmiin. Miten Britannia pystyy takaamaan pankkia, joka on isompi kuin sen kansantuote? Summaa, jonka pankki selvitäkseen tarvitsee, ei pystytä määrittelemään. Veronmaksajat maksavat lopulta, siis työtä tekevät ihmiset työllään, koska muulla ei rahaa synny. Jonkun täytyy tuottaa se arvo, jolla pankit taataan, vaikka pankit olisivat joutuneet ongelmiin olemattomaan arvoon perustuvilla kaupoilla.

Pörssien synty herätti keskustelua. Tarkoituksena ei liene ollut luoda reaalimaailmasta ja reaalitaloudesta erillistä instituutiota. Syntyikö spekulatiivinen pörssisysteemi ikään kuin vahingossa? Syntyikö se itsestään kun talous ja markkinat kasvoivat niin massiivisiksi, että ne eivät pysyneet enää reaalimaailmassa? Lopulta homma lähti käsistä niin, että on vaikeaa olla perillä pörssissä tapahtuvien asioiden vastineesta reaalitodellisuudessa. Tämä puolestaan aiheuttaa Toisaalta pörssiä on turha mystifioida ja luovuttaa sen kuvitellun irrationaalisuuden edessä. Periaatteessa pörssin konteksti on reaalimaailma ja sen markkinat ja pörssi on niille alisteinen ja niiden vuoksi syntynyt, mutta jollain tapaa se on erkaantunut markkinoiden todellisuudesta.

Kapitalismissa konkurssi säätelee vapaita markkinoita. Ilman interventioita huonot häipyvät markkinoita luonnollisen poistuman kautta, sama reilu peli kaikille. Pankkeihin konkurssin uhka ei päde samalla tapaa, sillä ne pyritään aina pelastamaan valtion puolesta. Pankit voivat laskea sen varaan, että ne taataan, millaiseen vastuunkantoon se motivoi? Valtion takaaminen kannustaa riskinottoon, joka ei hyödytä takaamisen maksavaa osapuolta eli veronmaksajia. Pankeilla on erityisasema, sillä niillä tavallaan sosiaalihuoltojärjestelmä, johon ne voivat aina luottaa.

Lopuksi pohdittiin talouden jatkuvasti kasvavaa roolia maailmassa ja kulttuurissa. Talous on välttämätön, koska elämälle on tuotettava materiaalinen pohja, mutta siitä on tullut käsittämättömyydestään huolimatta eräänlainen kultti.

Etsitäänkö nyt jo sellaista voittoa, jota ei osata määritellä ja joka ei voi edes realisoitua ja jonka ei edes odoteta realisoituvan? Ei pyritä enää tarpeiden tyydyttämiseen, suhteellisten, oikeiden tai luotujen, vaan pyritään johonkin muuhun? Voitosta on tullut itseisarvo ja abstrakti päämäärä, jonka konkreettista ilmenemismuotoa ei enää tiedetä. Nykyään puhutaan talouskasvusta samantyyppisenä itsestään selvänä tavoitteena ja todellisuuden osana kuin hyvinvoinnista joskus. Loputon kasvu suhteessa ei mihinkään, talouskasvun ylläpitäminen on kansallisen projektin osa. Mainittiin, ettei kasvusta ole siirretty jakoon paljoa suhteessa siihen, miten massiivista se on ollut, vaan ollaan kasvatettu taloutta ja sitä on silti markkinoitu yhteisenä etuna.  Talouskasvu on jopa tämän hetken muodikas poliittinen iskulause.

Pöytäkirjaa piti Tiina Heikkilä.

Mainokset

16.7. & 23.7. ei voida kokoontua Herttaan remontin takia, joten päätettiin noilla kerroilla pitää ”pussikaljakriisipiiri” Emil Aaltosen puistossa, kokoontuminen talvisodan hengessä muistopatsaalle. Mikäli aurinko ei paista niin kokoonnutaan Telakalle.

Eilisellä kokoontumisella päätettiin seuraaville kerroille luettavat tekstit. Ei ole tullut tähän mennessä vastaan mitään hyvää kuvausta Intiasta tai Islannista, joten päätettiin ottaa lukemistoon hieman teoreettisempaa kamaa kriiseistä. Ensimmäinen käsittelee brittien pankkisekoiluja, toinen rahaa yleisesti kriiseissä ja kolmas johdannon marxilaisten kriisiteorioiden suuntauksiin, jossa selvitetään marxilaisten ja porvarillisten kriisiteorioiden eroavaisuuksia. Tulevien viikkojen ohjelma näyttää siis tältä:

TO 9.7. klo 17:00:

* John Lanchester – It’s Finished (http://www.lrb.co.uk/v31/n10/lanc01_.html)

TO 16.7. klo 17:00: Hertta ei käy, kokoontuminen Eemil Aaltosen puistoon tai sateen sattuessa Telakalle

* Christian Marazzi – Money in the World Crisis (http://libcom.org/library/money-world-crisis-christian-marazzi-zerowork)

TO 23.7. klo 17:00: Hertta ei käy, kokoontuminen Eemil Aaltosen puistoon tai sateen sattuessa Telakalle

* Anwar Shaikh – An Introduction to the History of Crisis Theories (http://homepage.newschool.edu/~AShaikh/crisis_theories.pdf)

Kriisipiirin neljännen kerran teemana oli Kiina. Luettavina teksteinä EVA:n analyysi Kiina mullistaa lännen sekä Aufhebenin Class conflicts in the transformation of China.

Ensimmäiseksi keskustelunaiheeksi nousi tekstien välinen räikeä kontrasti. EVA:n analyysi käsittelee kiinalaiseen talouselämään liittymisen mahdollisuuksia tavalla, jota kuvailtiin muun muassa ilmaisulla ”valtaapitävät höpöttelevät valtaapitäville”. Tekstiä pidettiin selkeänä, mutta sen näkemyksiä yksisilmäisinä. Class conflictsin todettiin tarjoavan syvähkön ja realistisemman katsauksen Kiinan talous- ja työelämän historiaan ja nykypäivään, mutta jättävän varsinaisen ekonomisen kriisin käsittelyn minimiin.

Keskustelua herätti EVA:n analyysin asennoituminen Kiinan työkulttuuriin, jonka tekstissä kyllä tiedostettiin olevan kovempi ja turvattomampi, mutta jota ei tuomittu tai edes kyseenalaistettu. Päinvastoin, suomalaisia yrittäjiä kannustettiin omaksumaan kiinalaisia toimintatapoja kompetenssin nimissä. Analyysissä hehkutettua ”yrittäjyyden mentaliteettia” pohdittiin ja sen kehittävyys kyseenalaistettiin. Onko Kiinan malli, jossa normina on seitsenpäiväinen työviikko 18-tuntisine päivineen se, mihin Suomi tai länsimaat yleensäkin haluavat pyrkiä pystyäkseen kilpailemaan idän halvan työvoiman kanssa? Myös yrittämismentaliteetin yhteyksiä sekä perhekulttuuriin että uskontoon spekuloitiin. Jos protestanttisen työmoraalin voidaan katsoa vaikuttaneen länsimaisen kapitalismin kehittymiseen sitä edistävästi, millaisia eroja löytyy tämän ja esimerkiksi Kiinan kungfutselaisuuden välillä? Siirtymän kapitalistiseen talousjärjestelmään huomioitiin olleen Kiinassa ajallisesti lyhyempi kuin länsimaissa, ja tästä johtaa verrattain väkivaltainen prosessi. Euroopan siirtyessä markkinatalouteen aikaa kului useita satoja vuosia, moninkertaisesti verrattuna Kiinan muutamaan vuosikymmeneen.

Analyysin tarjoamaa kuvaa sekä ihan yleistäkin käsitystä Kiinasta yhteistyökumppanina verrattiin ”hieman vaikeaan huoraan, jota täytyy kuitenkin sietää”. Samalla, kun länsimaissa tiedetään ihmisoikeusrikkomuksista ja ympäristökysymysten kiertämisestä/kieltämisestä Kiinan työkulttuurissa, ei näille asioille suunnata olankohautusta suurempaa huomiota, sillä Kiinassa tuottavuus on huipussaan. On ristiriitaista pyrkiä omaksumaan näitä kiinalaisia käytäntöjä, jos halutaan edelleen pitää kiinni kestävän kehityksen utopiasta.  Vihreää talouskasvua ei ole, entä moraalisesti hyväksyttävää talouskasvua?

Ihmisoikeusteemojen kautta mietittiin kapitalismiin siirtymisen vaikutusta kiinalaisen työntekijän elämään. Joidenkin elintason voidaan sanoa siirtymän myötä nousseen, mutta ryhmä, jonka olot ovat huonontuneet on suurempi. Lisäksi voidaan kysyä kuinka merkityksellistä on muutos, joka näiden ”elintasoaan parantaneiden” elämässä on tapahtunut. Onko kyse mahdollisuudesta hankkia omistusasunto, vai rajoittuuko muutos suhteellisen merkityksettömiin seikkoihin, ehkä mahdollisuuteen kuluttaa hieman vapaammin?

Läpi keskustelun palattiin pohtimaan Kiinan työläisten asemaa ihmisryhmänä, jolla on suuri vaikutus talouskriisin kehittymisen suuntaan ja vauhtiin. Kiinan ja Yhdysvaltojen symbioottinen taloussuhde (jossa Yhdysvallat tuottaa halpaa tavaraa Kiinassa ja myy sen kansalaisilleen, jotka ostavat sitä valtion takaamilla lainarahoilla), on yksi talouskasvun tukipilareista. Kiinan työläisten lakkoilu ja taistelu parempien palkkojen sekä muutenkin ”vähemmän tuottavien” työolojen puolesta on kuitenkin vesittänyt suhteen toimimista. Tämä on johtanut saadun voiton pienenemiseen ja talouskasvun hidastumiseen, ja voi tulevaisuudessa johtaa vielä suurempaan talouden romahdukseen.

Kolmannelle kerralle luettiin Karl Heinz Rothin Global crisis – Global proletarianisation – Counter-perspectives.

Keskustelua herätti kapitalististen kriisien historiallisen vertailun mielekkyys, sillä tekstissä verrataan nykyistä kriisiä muun muassa 1930-luvun lamaan sekä 1873-1895 kestäneeseen talouden taantumaan. Piirissä kyseenalaistettiin kapitalismin kriisien vertailun mielekkyys, sillä kriisien aikaperspektiivit, vaikutukset ja keinot vastata talouden ongelmiin poikkeavat aina ajan ja paikan mukaan. Esimerkiksi 1930-luvun lamaan vastattiin protektionismilla, kun nyt ainoastaan harvat (esim. Venäjä, Korea) ovat ryhtyneet protektionismiin. Myös Amerikka horjuu nyt enemmän kuin ennen toista maailmansotaa, sillä se on nyt riippuvaisempi Kiinan taloudellisesta tuesta sekä eri puolilla maailmaa käymistään sodista.

Kapitalistinen talousjärjestelmä ja siihen perustuva voitontavoittelu ei kuitenkaan perustavanlaatuisilta periaatteiltaan ole muuttunut viimeisen 80 vuoden aikana paljoakaan, joten kriisejä historiallisesti vertaamalla voidaan ymmärtää ja nähdä niiden yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista esimerkiksi historiallisesti muuttuneita tai muuttumattomia valta-asetelmia, resurssien jakoa ja niin edelleen. Mielenkiintoisen yhtymäkohdan 30-lukuun tarjoaa esimerkiksi eurovaalit, joissa eu-vastaiset, muukalaisvastaiset ja muuten äärioikeistolaiset mielipiteet kasvattivat kannatustaan. Onko Euroopan mahdollista horjua samalla tavalla nykyisen laman myötä kuin 1900-luvun alussa? Toisaalta ekologisesta katastrofista huolimatta nimenomaan vihreä teknologia ja siihen perustava talouskasvu voivat olla avaimia ja moottoreita, joilla nykyisestä kriisistä selvitään ja joiden avulla kapitalismi onnistuu leviämään markkinoilla ja luomaan kokonaan uusia markkinoita. Tämä on seurausta siitä, että myös kapitalistisen tuotannon uusintaminen perustuu nykyisin yhä enemmän mielikuville.

Keskustelua herätti myös kriisianalyyseissä yleisenä vallitseva deterministisyys. Erityisesti vasemmistolaisissa kriisianalyyseissä näyttäisi olevan erityisen vahvana kaksi päinvastaista tendenssiä; kriiseissä nähdään joko kapitalismin väistämätön tuhoutuminen tai kapitalismin ja pääoman vahvistuminen entisestään sekä työvoiman heikentyvät elinolot. 2000-luvulla kuvioon on lisäksi tullut ekologisen katastrofin ainekset vihreän liikkeen ja ympäristöaktivistien toimesta. Kapitalismin viimeisen 200 vuoden kehitys osoittaa, että muutokset ovat arvaamattomia ja tämänkaltaiset romahdukset eivät suurestakaan horjumisesta huolimatta ole toteutuneet, vaikka maailma on jo kahdesti ajautunut maailmansotaan. Kuinka nopeasti ja kuinka massiiviset joukot lähtevät mellakoimaan kaduille kurjistuvien elinolosuhteiden myötä? Toteutuuko esimerkiksi ekonomistien povaama Englannin ”summer of rage” ja kuinka nopeasti ihmiset mobilisoituvat kriisin myötä paikallisesti, kansallisesti, kansainvälisesti, globaalisti? Mikä olisi Ylemaksun lisäksi sellainen suomalaisia yhdistävä tekijä, että mieltä lähdettäisiin osoittamaan laajemmin?

Mitä tulevat olemaan nykyisen kriisin myötä pääoman ja työvoiman väliset ja sisäiset suhteet? Esimerkiksi Taloussanomien tuoreen uutisen mukaan Suomessa ei enää ole varmoja työpaikkoja; työvoimatoimistossa asioi ”normaalien” työnhakijoiden lisäksi yhä enemmän tohtoreita, johtajistoa, sotilaita, psykologeja ja juristeja. Kriisin myötä työn luonne tullee muuttumaan ja erityisesti kehittyneissä talouksissa siirryttäneen kaiken aikaa selkeämmin alkutuotannosta palvelujen tarjontaan. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ”tarpeiden” tyydyttämisestä siirrytäänkin yhä selkeämmin ”halujen” luomiseen ja niiden tyydyttämiseen. Palveluammattien palkkauskehitystä kuvaa esimerkiksi se, että palkkausjärjestelmissä palkitaan toisaalta työntekijän yksilöllisten taitojen mukaan, toisaalta ainoastaan sen ajan mukaan, jonka työntekijä viettää asiakkaan kanssa.

On lisäksi mahdollista, että työmarkkinoiden joustavaksi tekemisen seurauksena työnantajien ja työntekijöiden rinnalle kehittyy työnvälittäjien luokka. Nykyisen laman myötä työnvälitysfirmojen suosio kasvanee ja työvoima prekarisoituu. Myös toisenlaista kehitystä tapahtunee, esimerkiksi yhtiön osakkeita lahjoitetaan työntekijöille ja näin sitoutetaan toisaalta yhtiöön, toisaalta tuodaan asuntomarkkinoilta finanssimarkkinoille. Keskiluokkaistumisen seuraava askel on työläisten osakeomistaminen ja sijoittaminen. Kehityksessä on otettava huomioon yrityksen koko ja liikevaihdon volyymi. Konkurssissa työntekijä menettää työnsä, mutta säilyttää koulutuksensa ja työtaitonsa, kun yksityisyrittäjä voi menettää kaikki mahdollisuudet harjoittaa elinkeinoa tai tehdä töitä. Lopuksi keskustelua herätti suurten yrityskorporaatioiden johtoportaan palkkaus. Pienyrittäjän ja monikansallisen yrityksen välinen volyymiero on niin suuri, että suurempi voi tehdä typeriäkin riskejä. Kuitenkin yrityspomojen (samoin kuin valtionyritysten pomojen) bonukset kasvavat, sillä se on motivaattori ja palkkio onnistuneesta riskinotosta. Kontulaa mukaillen, kuinka helvetin pieni tulee olla yritysjohtajien motivaatio, että tarvitaan miljoonabonukset työhön inspiroimiseksi. Eikö tällaisilla bonuksilla voitaisi houkutella myös uuden työn sankareita?

Kriisipiirin toisella kerralla käsiteltiin ensin Barry Eichengreen & Kevin H. O’Rourke – A Tale of Two Depressions, joka vertaili 30-luvun ja nykyisen laman tilanteita. Toisena käsiteltävänä artikkelina oli Midnight Collective – Promissory Notes, joka käsitteli ensinnäkin kriisin pitkän ja lyhyen aikavälin syitä. Toisekseen artikkelissa kirjoitettiin kriisin mahdollisista seuraksista ja mahdollisuusksita, joita se eri yhteiskuntaluokille tarjoaa mm. vallankuomouksellisten kamppailujen muodossa. Pöytäkirjaan on koottu tekstien pohjalta syntynyttä keskustelua.

Molemmat artikkelit synnyttivät keskustelua vertailevan tutkimuksen ja ylipäänsä erilaisten tilanteiden sekä talousjärjestelmien vertailun järkevyydestä, pätevyydestä ja mielekkyydestä. Voidaanko erilaisia talousjärjestelmiä (sekä aikaperspektiivissä esim. 30-luvun lama vrt. 90-luvun lama vrt. nykyinen kriisi) (”luonteeltaan” kapitalististen, mutta kuitekin toimintatavoiltaan ja muodoiltaan erilaisten yhteiskunta- ja talousjärjestelmien) ylipäänsä kutsua yksinkertaisesti kapitalistisiksi ja missä määrin niiden vertailu mahdollistaa kapitalistisen järjestelmän arvioinnin. Onko olemassa kapitalismi ja kapitalismeja? Kuinka luotettaavaa on mittaaminen ja arvoiminen eri systeemien välillä samoja puhtaasi numeerisia taloudellisia indikaattoreita käyttäen? Toisaalta yksittäisten kansallisten järjestelmien arvoiminen jättää kansainvälisen perspektiivin ja aikaperspektiivin huomiotta eikä tavoita kapitalismin laajuutta ilmiönä.

Tietoisten politiikkasuositusten ja valtiointerventioiden mahdollisuus vaikuttaa lamaan/talouteen yleensä. Voidaanko tietoisella toiminnalla saada aikaan juuri haluttuja seurauksia epätäydellisen informaation ja toimijoiden moninaisuuden vuoksi. Toisaalta täysin vapaita ja koskemattomia markkinoita ei ole missään, niiden toimintaan puututaan aina jollakin tapaa, joten mihin raja vedetään, millainen puuttuminen ei vaikuta ns. markkinoiden häiriöttömään toimintaan? Tietoisen kansallisen ja kansainvälisen politiikan sekä vaikutusvaltaisten toimijoiden jatkuvaa vaikutusta talouteen ei voida kyseenalaistaa. Talous on ihmisten luoma järjestelmä, ei luonnonlaki tai tyhjästä syntynyt.

Velkaantuminen ja velkaraha on olennainen ja vaikutusvallaltaan yhä kasvava osa kapitalismia, (Talouden ns. finanssoituminen.)jossa koko systeemi perustuu saataavilla olevaan lainarahaan ja niillä tehtäviin investointeihin yritys/valtio tasolla sekä kuluttamiseen kansalaisten tasolla. Lainanotto ja –anto ei tunnu enää perustuvan sille, että jokainen aikanaan maksaisi lainansa takaisin, vaan sekä finanssi- että reaalitalouden moottorina toimii jatkuva monimutkaistuva lainoitusverkosto ja korkotuotot. Maailman talous perustuu jatkuvalle velkaantumiselle ja velanantamiselle ja monien talouksien, esimerkiksi USA:n kansantalouden kasvu on johtunut jatkuvasta lainarahalla elämisestä ja jatkuvasta valtion velan kasvattamisesta. Valtion ja kuluttajien verkostot ja toimintatavat kuitenkin erilaisia: valtio ottaa velkaa laman aikana, kuluttajat säästää, nousukaudella valtio säästää ja kuluttajat ottaa velkaa.

Yhä kasvava velkarahalla eläminen (esimerkiksi säästämisen sijaan) ja kansalaisten ”muuttuminen” kuluttajiksi sitoo työväenluokan palkkatyöhön ja pääomaan yhä tiukemmin huononevillakin ehdoilla, sen sijaan, että elämisen ehdot turvattaisiin velkarahan sijaan esimerkiksi hyvinvointivaltion etuuksien parantamisella ja säilyttämisellä. Työväen velka on etukäteen ostettua työtä. Toisaalta velanottamisen mahdollisuuden voi nähdä myös tavallisille tallaajille ”positiivisena” mahdollisuutena, sillä se mahdollistaa pääsyn ennen vain kapitalisteille kuuluneeseen pääomaan ja elintason nousuun (mahdollisuus omistusasumiseen ja omaan autoon (liikkuminen)sekä koulutukseen (korkeat lukukausimaksut) – erityisesti jenkkilän kontekstissa.)

Promissory notes

1) Kriisit työväenluokan ruotuun palauttajina, luokkataistelun kulminaatiopisteinä: mahdollistaa työolojen kontrollin ja työsuhdeoikeuksien kaventamisen. Millaisia konkreettisia uusia (tai uudelleen keksittyjä vanhoja) kontrollin ja säännöstelyn muotoja lama vakiinnuttaa työelämään? Jatkuva kilpailutus ja tehostamisen tendenssi.

2) Mahdollistaako se myös työväenluokan vaatimusten esittämisen, olojen parantamisen laman jälkeen vrt. New Deal:n kaltainen hyvinvointivaltion rakentaminen kurjistuvien työveänluokkaisten massojen mobilisoinnin kautta. Järjestelmän ”sisällä” tapahtuvaa, neuvottelevaa toimintaa ja muutosta.

3) Kriisien vallankumouksellinen potentiaali, massojen mobilisaatio ja järjestelmän kumoaminen. Vallankumouksellinen, järstelmän ”ulkopuolinen” toiminta. Jako valtioiden sisäiseen ja ulkoiseen poliittiseen toimintaan: ikuisuuskysymys muutoksen mahdollisuudesta. Onko vallankumous ainoa mahdollisuus muutokseen vai voiko muutos olla vähittäistä järjestelmän sisäistä muutosta suuntaan tai toiseen?

Keskustelua käytiin jatkuvasta kilpailusta ja tehostamisesta. Yksi lamojen syistä markkinoiden saturaatiopiste ts. kysyntä hiipuu, kun tehostamisen varjolla alennetut palkat ja irtisanotut ihmiset eivät pystykään enää ostamaan kaikkea tuotettua tavaraa, jolloin tehostaminen tulee tiensä päähän ja seuraa ylituotano. Tehostamisen seuraksena hyödykkeille ei löydy enää kuluttajia, joten kysyntä ja sen myötä voitot laksevat, minkä on lopulta pakko johtaa tuotannon supistamiseen. Tehostamisen ja ja jatkuvast kiihtyvän kilpailun vaikutukset ympäristöömme, toisin sanoen jatkuvasti kiihtyvä ja kasvava (materiaaliste) tavaroiden tuotanto ei maapallon rajallisen kestokyvyn vuoksi mahdollista – nykyinen järjestelmä, joka luo yhä uusia tarpeita ja jota innolla elvytetään, on pohimmiltaan kestämätön. Lisäksi tehostamisen ja kilpailun ja sen yhteys ihmisten vieraantumiseen työstä ja yhteiskunnasta yleensä. Ovatko ihmiset lopullisesti muuttuneet kanalaisyhteiskunnassa yhteisesti luotujen sääntöjen puitteissa toimivista kansalaisista markkinoiden ehdoilla pelaaviksi kuluttajiksi?

Finanssitalouden ja reaalitalouden eronteko, niiden suhteet toisiinsa (mihin suuntaan vaikutussuhteet kulkevat tai voiko näitä talouden muotoja edes erottaa toisistaan) herättivät vikasta kestelua ja päädyttiin siihen, että olisi hyvä löytää jokin asiaa käsittelevä artikkelia kriisipiirissä myöhemmin luettavaksi. Kuinka finanssi- ja reaalitalous voidaan ylipäänsä edes käsitteellisesti erottaa toisistaan, kun kyse on kuitenkin keskinäisriippuvaisista ilmiöistä, onko eronteko hyödyllinen vai sumentaako se vain kokonaiskuvaa talouden toiminnasta? Samaan vyyhteen liittyy jo Marxinkin koskettelema aihe materiaalisesta tuotannosta (konkreettiset tavarat) ja abstraktista tuotannosta (palvelut tms.). Mille talouden sektorille, finanssi- vai reaalitalouteen esimerkiksi palvelut lasketaan? Tarvitseeko talous reaalisen perustansa konkreettisessa työssä (työnarvoteoria), vai onko mahdollista, että finanssitaloudessa luodaan rahalla rahaa ja samalla arvoa ilman reallista perustaa? Maailman talous perustuu jatkuvalle velkaantumiselle ja velan antamiselle: valtioiden väliset velat, kansainväliset rahoitusjärjestöt ja –laitokset sekä jatkuva finanssivirtojen kiertokulku. Ennakoitu kulutstaso ylittää jatkuvasti sen tason, jolla tuotetaan. Onko reaalitalouden ”osa” enää riittävän voimakas suhteessa finanssitalouteen?

Mitä on paljn puhuttu luottamus talouteen? Perustuuko talousjärjestelmämme siis puhtaasti ”luottamiseen” vai onko puhe luottamuksesta todellisuudessa konkreettisten ilmiöiden psykologisointia? Ei ole olemassa yleistä ”kapitalismin” luottamuspulaa, vaan luottamukseen viitatessa se täytyy aina sitoa konkreettiseen tilanteeseen ja toimijoihin markkinoilla. (Esim. ihmiset ottaa lainaa, asuntojen kysyntä ja hinnat nousee, asuntomarkkinat kuumenee, mutta pankkeja ei haittaa vaikkeivat yksittäiset ihmiset pystyisi maksamaan lainojaan takasin, koska pankit saavat aina rahansa takaisin vaikka viimekädessä takavarikoimalla. Jos taantuma on yleinen ja asuntojen hinnat laskee kysynnän puutteen ja maksuvaikeuksien takia, silloin luottamuspula syntyy ja koko järjestelmä joutuu ongelmiin, koska pankki ei saa/usko saavansa rahojaan takaisin millään konsteilla).

Mitä tarkoitetaan talouden finanssoitumisella, mitkä ovat sen syitä ja seurauksia? Johtuuko talouden finanssoituminen siitä, että reaalitaloudessa saavutetaan saturaatiopiste (tuotanto ei voi laajentua enää uusille tavarantuotannon alueille), minkä seurauksena taloudellinen aktivitetti ”pakenee” finanssitalouteen. (Ajatus kapitalistisentalousjärjestelmän jatkuvasta laajenemisesta uusille alueille.)Finanssitalouden laajentuminen tavallisten ihmisten elämään ja ns. kansankapitalismi (tavalliset kansalaiset sijoittajina ja esim. eläkerahastot, jotka sijoittavat paljon yksittäisten ihmisten pääomaa).

Pöytäkirjan pitäjänä Veera Kaleva (Pahoitteluni siitä, että teksti tuli nettiin näin myöhään, kertakaikkiaan unohdin koko homman.)

Vähän tilastoja USA:n teollisuustuotannosta, teollisuuden palkoista jne.

http://www.census.gov/prod/2008pubs/09statab/manufact.pdf

Muita tilastoja: http://www.census.gov/

RSS Kriisiuutisia Suomesta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Kriisiuutisia ulkomailta

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS The Great Recession

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.

RSS Taloussanomat

  • On tapahtunut virhe; syötteen palvelin ei luultavasti vastaa. Yritä myöhemmin uudestaan.
Mainokset